On tuherrusitkua, kun itkeä tuherretaan ja välillä niistetään nenää. On niin pitkäkestoista ja jatkuvaa itkua, että silmät eivät enää aamulla ole turvonneet tai punaiset. Ja on sellaista itkua, joka rajuudellaan ravistelee, tärisyttää koko kehoa ja josta ei ole tulla loppua. Tuo viimeinen tapahtui aatonaattona, kun en enää kyennyt pitämään pahaa oloa sisälläni. Olen pahoillani äiti ja sisko, kun näitte minut niin huonossa kunnossa. Se ei tosiaan ollut kivaa kenellekään, mutta en vain voinut sille mitään.

Kotona maalla on haikean surullista ja tyhjää, mutta silti turvallista. Siskon raivokohtaukset ja huutaminen, äidin liian heikko (keuhkojen) kunto, joulun valmistelu ilman veljeä, omat kuolema-ajatukset ja suru veljen menettämisestä olivat yksinkertaisesti liikaa. Hajosin.

Siinä minun jouluni. Tuskaa ja rauhoittavia kera punaviinin. Naurua ja kummipojan vilpittömän ilon ja onnen seuraamista. Helpotusta, välittämistä, tyhjään tuijottamista. Järjetöntä huolta äidin voinnista ja silkkaa avuttomuutta, kun joutuu vain vierestä katselemaan läheisen kärsimystä.

Miksi minä en voinut kuolla. Miksi minä nyt istun tässä ja yritän jaksaa tunti kerrallaan eteenpäin. Eteenpäin minne. En halua minnekään muualle kuin maan alle tai poltettavaksi. Ehkä polttamalla kaikki saasta ja pahuus lähtisivät minusta ja saisin viimein rauhan.

Koska tämä oikein loppuu. En kestä enää.