Olen itkenyt pitkin viikkoa ja jopa päivisin koulussa tai kaupungilla on ollut haastavaa pitää itsensä kasassa. Eilen illalla koin jonkinlaisen romahduksen. Ihan kuin olisin hypännyt siihen hetkeen ja minään, joka olin muutama vuosi sitten. Ajattelin, että tästä ei tule yhtään mitään. Koko loppuelämäni on yhtä taistelua masennuksen uusimista vastaan, päivittäistä tuskailua syömisen kanssa, lamaannuttavaa lonkkakipua ja kuoleman odottamista.
 
No, onneksi sain nukuttua kohtalaisen hyvin ja jaksoin raahautua salille. Salilla oli hiljaista siihen asti, kunnes yksi rasittava ukko tuli äheltämään viereen. Yksi ärsyttävimpiä asioita salilla on miehet, jotka kovaan ääneen puhisevat ja ähkivät, ennen kuin ovat edes painoihin koskeneet. Meni täysin hermot ja sain siitä tympääntyneenä tehtyä hyvän treenin. Onneksi pystyn tekemään edes tiettyjä liikkeitä taka- ja etureisille, kyykyissä kun testailen lähinnä tuntemuksia ja uutta polvia ja lonkkaa säästävää tekniikkaa.
 
Lonkka vaikuttaa koko olemiseeni enemmän kuin uskoinkaan. On ankeaa elää jatkuvan kivun kanssa tai yrittää olla pelkäämättä, koska kipu taas alkaa. Sali on pitänyt minut elämässä kiinni monta vuotta, joten ei kai ihme, jos salitauko ja puoliteholla tunnustelu masentavat mieltä. Huonompi homma on vain se, että asioiden oivaltaminen ei tuo ollenkaan samanlaista oloa kuin itse treenaaminen.