Hmm, on sitten hieman vuodatus muuttanut muotoaan. Tässä pari juttua tauolta.

27.1.2013

“Toivon enkeli ilmestyy lyhyeksi aikaa aina silloin, kun ihmiset kaipaavat toivoa ja rohkeutta jatkaakseen.” – Lorna Byrne

Tulin perjantaina uupuneena kotiin. Syventäviä opintoja on ollut peräti neljä päivää ja ehdin miettiä, mihin ihmeeseen olen taas itseni laittanut ja miten jaksan loppuun asti. Sitten koin hetkellisen kirkkaan välähdyksen ja tajusin, että olen juuri siinä missä minun nyt pitääkin olla. Selviän enkä vain selviä, vaan tämä on se minun juttuni. Ehkä se oli tuo toivon enkeli vierailulla.

Maanantaina näin erään bi-naisen. Kävimme kahvilla ja juttelimme kaikenlaista. Hän ei ehkä ulkoisesti ollut minun tyyppiäni, mutta ajatuksiltaan aika samanlainen ja vapaamielinen. Saa nähdä, tuleeko mitään jatkoa. Ehkä olen kiinnostuneempi hänestä vain kaverina.

Koulussa on käyty epämukavuusalueella eikä vain käyty. Asia on mielenkiintoista ja joskus jopa odotan maaliskuussa alkavaa harjoittelua. Teimme viikolla yhden mielikuvaharjoituksen ja muitakin omaan elämään liittyviä harjoituksia. Mielikuvaharjoituksen jouduin keskeyttämään, koska ahdistuin niin paljon, että meinasin alkaa itkeä. Onneksi sain koottua itseni eikä kukaan huomannut mitään. On tosi rankkaa käydä kaikkea läpi oman elämänsä kautta, mutta se vaan on paras ja tehokkain (raadollisinkin) tapa oppia mielenterveystyötä.

Helpottavaa ja yllättävääkin on se, että opettajat ovat jo pariin otteeseen tuoneet esille sitä, miten edes me opiskelijat emme ole ”turvassa” esimerkiksi psykoosilta tai muilta ongelmilta. Yksi sanoi, että jotkut opiskelijat hakevat itselleen ammattiapua, koska syventävät opinnot ovat sen verran rankkoja. Tuli ihan sellainen synninpäästöfiilis. Minäkin saan olla täällä, vaikka olen käynyt jo muutaman kymmenen vuotta etukäteen terapiassa, heh.

Ehkä se olikin vain minun oma ennakkoluuloni, että rikkinäisestä ihmisestä ei voi tulla hyvää hoitajaa.

Viikko huipentui eilisiltaan, kun näin Piksua ja oli kerrankin aikaa jutella kunnolla. Siitä jatkoin yhden pariskunnan luokse ja vietin aikamoisen illan heidän kanssaan. Olimme hulppeassa kaksikerroksisessa hotellihuoneessa, joka oli ehkä upein huone mitä olen tähän mennessä nähnyt. Mies oli suht komea jotenkin erikoisella tavalla, hyvä kroppa ja tatuointeja. Huh huh. Nainen oli ok, ei mikään ihmeellinen, mutta hauska ja tosi rento tapaus.

En tiedä, johtuiko se juomisen määrästä vai mistä, mutta kerrankin tunsin, että haluan oikeasti seksiä. Monestihan nuo seksijutut ovat jokin pakonomainen suoritus tai jotain, mitä vain pitää tehdä vaikkei niin haluaisikaan. No nyt halusin ja hyvä niin.

Huomenna teemme koulussa yhden pariharjoituksen, joka kuvataan videolle. Sitten loppuviikosta ruodimme videoita yhden päivän. Joopa joo, katsotaan, mitä oivalluksia itseni näkeminen videolta herättää. Puhumattakaan siitä, että joutuu muiden arvioinnin kohteeksi. Huokaus.


31.1.2013

Olen ollut nyt vähän päälle kaksi ja puoli vuotta koulussa, ja tänään se tapahtui. Ensimmäinen kiva koulupäivä. Ihmeiden aika ei selvästikään ole ohi, sillä tuo koulu on ollut tähän mennessä äärimmäisen turhauttavaa, uuvuttavaa ja ärsyttävää.

Kiva koulupäivä vaati epämukavuusaluetta. Tänään kävimme siis läpi aiemmin kuvaamiamme videopätkiä hoidollisista keskusteluista. Odotin aivan kauhulla, minkälainen ahdistus ja tuskatila siitä syntyy, kun joutuu katsomaan ja arvioimaan itseään videolta. Plus vielä kuuntelemaan muiden kommentteja ja arviointeja.

Hämmästyin, miten armollisin silmin katsoin itseäni, vaikka hiki suunnilleen valui ahdistuksesta. Huomasin, että en oikeasti näytä niin isolta kuin kuvittelen. Minulla on suhteellisen kivat hymykuopat, jotka tulevat ihan nauramattakin esille. Okei, posket ovat pyöreät ja hartiat leveät, mutta se on tiedetty forever enkä jaksa aina mollata ulkonäköäni. Samaten ääneni kuulosti aika hyvältä omiin korviini, istumaryhti oli hyvä ja jännityksestä huolimatta olin luonteva. Rauhoittavilla oli ehkä jotain tekemistä asian kanssa, mutta anti olla.

Sain muiltakin ihan hyvää palautetta. Yksi tyttö sanoi, että olin alussa aika vakava, mikä oli hänen mielestään outoa koska normaalisti hymyilen niin paljon. Se tuntui hyvältä. Siis jollakin minulle tutulla henkilöllä on sellainen käsitys, että hymyilen paljon. Juttujeni ja kokemusteni perusteella asia voisi olla päinvastoin.

Tämä päivä tuli tarpeeseen, koska mieli on ollut alamaissa. Äidin kuolemasta on tänään tasan neljä vuotta (!) ja se herättää kaikenlaista ahdistavaa ja surullista tunnetta.