Tämän vuoden tähän mennessä paskin viikko alkaa kääntyä loppusuoralle. Ensimmäiset, kevättä ennustavat aurinkoahdistukset ovat tulleet jälleen kuvioihin. Vähän väliä päässä pyörii ajatus, että suuri osa itsemurhista tehdään juuri keväällä, kun itsetuhoinen ihminen ei kestä lisääntyvää valon määrää. Eikä itseään eikä elämää eikä yhtään mitään tästä elämän lahjasta. Ajatuksen tasolla siihen joukkoon olisi niin helppo liittyä, mutta ei.

Kävin keskiviikkona paksusuolen tähystyksessä. Kyseistä toimenpidettä on suositeltu minulle jo vuosia hankalien vatsaoireiden takia, mutta vasta nyt uskalsin mennä tutkimukseen.

Tutkimus oli nopea ja kivuton. Hoitohenkilökunta eli lääkäri ja kaksi hoitajaa olivat tosi ammattitaitoisia, rentoja ja mukavia. Toivon, että olin aikoinaan sairaanhoitajana edes murto-osan siitä, mitä nuo kyseiset henkilöt olivat.

Odotin, että paksusuolessa olisi vähintään syöpä, mutta se olikin terve ja siisti. Ohutsuolen lopusta sen sijaan löytyi aftoja ja haavoja eli selkeitä merkkejä Crohnin taudista. Lääkäri teki saman tien lähetteen ohutsuolen magneettikuvaan, jotta diagnoosi ja koko suolen tilanne varmistuu. Ja tottahan toki lääkäri heitti ilmoille ajatuksen lääkityksestä, johon en letku takapuolessa jaksanut sanoa yhtään mitään.

Tiesin, että kaikki ei suolistossa ole kunnossa, mutta diagnoosi oli yllätys. Olen yhdistänyt Crohnin tautiin aina laihtumisen ja ainakin satunnaisen kuumeilun eikä minulla ole ollut kumpaakaan. Sen sijaan väsymys, ripuli ja ravintoaineiden huono imeytyminen täsmäävät kyllä.

Pitkin viikkoa olen miettinyt, mitä järkeä minun on yrittää elää terveellisesti ja pitää huolta kunnostani, jos kroonisia diagnooseja satelee sitä mukaa, kun vain menen johonkin tutkimukseen. Pitääkin miettiä tarkkaan, mihin seuraavaksi suostun. Voisin panna tilaukseen mielellään jonkin kuolettavan ja mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti tappavan taudin, kiitos.

Keskiviikon uutiset turhauttavat ja masentavat. Huonoja uutisia tulee koko ajan lisää. Käsitän kyllä, että olen itse valinnut sairauteni ja voin mennä peilin eteen etsimään syyllistä, mutta hei oikeasti. Saisinko vähän armoa ja hengähdyshetken, ennen kuin seuraava tyrmäys tulee? Jossain menee sitkeänkin ihmisen raja.

Viime päivät olen syönyt herkkuja ja miettinyt, miten voisin lopettaa kaiken, mutta siihen ei ole vastausta. En käsitä, miksi ihmiset haluavat elää.

Sovin jo aiemmin treffit Pillunnuolijan kanssa täksi päiväksi. Aamulla olin niin ahdistunut, että olin perua tapaamisen, mutta onneksi en. Meillä oli tosi kivaa yhdessä, ja pystyin hetkittäin rentoutumaan miehen lähellä. En tiedä, löytyykö meille koskaan samaa taajuutta tai sellaista keskusteluyhteyttä, jota kaipaan, mutta lämmin ja hellä kosketus kelpaa aina.

Mies sanoi tänään, että ihanaa, kun olet olemassa. Hänen mielestään minusta virtaa hyvää ja rentouttavaa energiaa. Hän sanoo, että olen täydellinen.

Minä sanon, että en tiedä, miten jaksan seuraavan viikon. Siitä huolimatta käyn ostamassa sellerimehutarpeet ja aion laittaa kellon soimaan niin, että ehdin salille kello kuusi kolmekymmentä. Nautin siitä, että pitkästä aikaa ranteisiin ei satu paljoakaan ja pystyn vielä treenaamaan melkein yhtä kovaa kuin ennen.