Kävin tänään psykiatrin luona toisessa arviokeskustelussa. Psykoterapiakuvio elää omaa elämäänsä. Seuraava askel on löytää sopiva terapeutti.

Keskustelin lääkityksen aloittamisesta psykiatrin kanssa. Voi olla, että uskoni tämän kaupungin psykiatrisen hoidon tasoon alkaa pikkuhiljaa palautua. Kymmenen vuotta sitten homma meni niin, että lääkeresepti tai mieluiten kaksi tai kolme iskettiin käteen ja toivottiin parasta. Tai minun ja uskoisin että hyvin monen muunkin tapauksessa lähinnä pelättiin pahinta.

Kerroin psykiatrille, että olisin halukas kokeilemaan hänen mainitsemaansa uutta psyykelääkettä. Vuosia sitten kokeiltuihin lääkkeisiiin en halua koskea, sillä torjunta on niin vahva, että siinä ei olisi mitään mieltä. Uusi lääke, uusi alku tai jotain.

Psykiatri sanoi, että jos aion syödä lääkettä ja edelleen vain maata sängyllä, lääke passivoi minua entisestään. Toisin sanoen lääke tekee minusta tosi hyvän sängyssä makaajan. Jos teen konkreettisia suunnitelmia ja muutoksia arkeeni, lääke parhaassa tapauksessa aktivoi lisää ja tukee toipumista. Mutta niitä muutoksia pitäisi oikeasti tehdä ja lähteä ulos asunnosta.

Minusta psykiatrin näkemys oli virkistävä poikkeus siitä, mitä olen vuosien varrella nähnyt ja kokenut niin potilaana kuin hoitajana. Potilasta ei jätetä vain syömään lääkettä, vaan mietitään, miten lääkkeen roolin saisi pysymään mahdollisimman pienenä ja sivuosassa.

Juuri nyt minua ei ahdista lääkkeen syöminen yhtään. Kävin jo hakemassa lääkepaketin ja aloitan sen huomenna. En lue sivuvaikutuksista yhtään sen enempää kuin tähän mennessä olen jo ehtinyt enkä muutenkaan eksy keskustelupalstoille. Kerron lääkityksestä ainoastaan kahdelle luottoystävälleni ja täällä blogissa. En jaksa yhtään kauhistelua, voivottelua tai silmien pyörittelyä. Minun elämä, minun valinnat.

Yritän päästää irti ajatuksesta, että olen toivoton luuseri, kun aloitan lääkityksen. Olen tyytyväinen, miten olen pikkuhiljaa saanut mieltäni muutettua. Se on tällaiselle jääräpäälle kohtuu hankalaa.

Kymmenen vuotta sitten vannoin, etten lääkkeisiin enää koske ja olen asiaa nyt jankannut vuosikaudet. Kun jotain päätän, sitä on vaikea enää perua. Mutta niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitin, vaihtoehdot käyvät vähiin.

Minulla on kaksi tavoitetta, joiden takia tähän ryhdyn. Haluan kehittyä salitreeneissä ja kirjoittaa kirjan. Mikään muu minua ei oikeastaan kiinnosta, vaikka toki työkuvioiden järjestyminen ja oma jaksaminen ovat jossain taustalla nekin. Ei muuta kuin Herran haltuun.