"Jos koemme syvällä sisimmässämme, että meidän on kannettava harteillamme perheemme tai koko maailman taakkaa, rakennamme itsellemme leveät hartiat."  (Diana Cooper: Hieman henkisistä laeista)

Anatomian tentti on vihdoin ohi. Sillä on peloteltu ja ahdisteltu alkusyksystä asti, joten luulisi, että nyt tuntuisi vaikka helpottavalta. No ei tunnu. Yritän muuttaa asennettani koulun suhteen, etten stressaisi niin paljon ja ottaisin rennommin. Se ei kai oikein toimi, kun esimerkiksi univaikeudet ovat tulleet takaisin. Se tästä puuttuukin, jos alan taas valvoa tunteja öisin. Nyt pitää saada äkkiä ajatukset käännettyä muualle, etten väsähdä täysin.

Viikolla löysin aivan mahtavan spinningtunnin. Ei mitään sellaista haahuilua ja haaveilua kuin aiemmilla tunneilla, joilla olen käynyt. Ohjaaja on tosi hyvä ja musiikki myös. Ihmettelen monesti, kun ihmiset puhuvat, miten hyvä olo liikunnasta tulee. Minulle ei yleensä tule, mutta tuolla tunnilla iski jokin flow päälle. Mieletön fiilis ja teki hyvää saada ajatukset kokonaan pois koulusta. Huvittavaa, että kun tekee jotain raskasta fyysistä rääkkiä, alan aina miettiä, miltä veljen ja äidin ruumiit näyttivät ja tuntuivat. Se on jollain tavalla vapauttavaa.

Pian pitäisi päättää, minkä maan laitan harjoitteluvaihdon ykkösehdokkaaksi. Jahkailen tässä aikani ja sitten on vain tehtävä päätös. Toisaalta luulen, että mikä tahansa maa on hyvä, kunhan vain pääsee täältä kolmeksi kuukaudeksi pois. Tietenkin mitä köyhempi, ankeampi ja erilaisempi maa kuin Suomi, sen parempi minulle.

Olen muuten aktiivisesti kokeillut asenteeni muuttamista. Siis että keskityn hyviin asioihin ja tsemppaan itseäni tyyliin "tästä tulee loistava päivä" ja "minä osaan, minä pärjään". Se toimii oikeasti. Hyvä esimerkki on se vimmainen tutorryhmäjutska, joka meillä pyörii opinnoissa koko ajan. Ankeaa ryhmäkeskustelua, jossa en jaksa olla mukana. Nyt käänsin ajatusta toiseen suuntaan ja tunnin lopussa opettaja kehui panostani ja osallistumistani. Jeah. Ehkä hän kehaisi senkin takia, että jatkossakin olisin paremmin mukana, mutta aivan sama. Kehu mikä kehu, ja niitä en kovin usein saa, kun on kyse ryhmäkeskusteluista. Pohdinnan paikka tietenkin on se, miksi haluan saada kehuja tekemisistäni. Eikö oma tyytyväisyys riitä. (Mikähän se mahtaa olla.)

Äidin kuolemasta tulee maanantaina kaksi vuotta. Mietin, sanonko sen ääneen terapiassa maantantaina, kun alan vain itkeä ja sen jälkeen pitäisi mennä vielä kouluun. Olen onnellinen siitä, ettei äiti enää kärsi ja että minun syyllisyystaakkani on hieman keventynyt. Äiti on koko ajan läsnä, niin kuin velikin. Tunnen heidät tässä vieressä, mikä on äärimmäisen helpottavaa. Ja sekin, että äiti auttaa minua koulun kanssa. Huippua.