Olipahan taas viikonloppu maaseudulla. Aloitin sen osumalla onnettomuuspaikalle noin kymmenen minuuttia törmäyksen jälkeen. Linja-auton ikkunasta katselin kymmenisen minuuttia aitiopaikalta, kun pelastusväki yritti onkia loukkaantuneita ulos ajopeleistä. Pimeys, lumi ja ambulanssien valojen välke toivat mieleeni Mikan. En pääse näitä kuolemia minnekään karkuun.
 
Tänä aamuna juttelin äidin siskon kanssa puhelimessa mummun tilanteesta. En pidä äidin sukuun oikeastaan ollenkaan yhteyttä. Mitä nyt soittelen mummulle satunnaisesti ja näen joskus yhtä serkkua. Kun juttelin tätini kanssa, tuntui ihan kuin olisin puhunut äidin kanssa. Kaikki tädit muistuttavat ulkonäöltään äitiäni ja näköjään puhelimessakin ääni kaikuu äitinä. Se on vaikeaa.
 
Tänään kävin katsomassa mummua sairaalassa. Olen käynyt siellä viimeksi neljä vuotta sitten ensin ihmettelemässä Mikan ruumista ja vähän myöhemmin hakemassa häntä ruumisautolla. Muistan, miten istuin sokissa siellä aulan penkillä ja katselin ihmisiä, jotka odottivat vuoroaan lääkärille. Huokaus.
 
Mummu oli kovin hauraassa kunnossa ja muistutti äitiäni luisevalla olemuksellaan. Olen ylpeä itsestäni, kun pystyin menemään sairaalaan ja katsomaan mummua vielä, kun se on mahdollista. Luulen, että mummukin ilahtui, vaikka hän oli aika sekava ja väsynyt.
 
Samalla sain jonkinlaisen mielenrauhan. Minun on ollut vaikea suhtautua mummuun sen jälkeen kun Mika kuoli. Mummu sanoi silloin äidille, että hänellä on helppoa kun lapsi vain kuoli, kun toisella tädilläni on sentään vaikea avioero meneillään. Nyt kun näin mummun heikkona ja elämästä luopuvana, tunsin vain myötätuntoa vanhaa ihmistä kohtaan.
 
Kun lähdin sairaalasta, minun oli pakko käydä tarkistamassa kappelin ulko-ovi. Katsoin sitä kohtaa, mihin sisko jätti auton parkkiin ja ovea, jonka edessä oli ruumisauto hakemassa Mikaa. Ihan kuin olisin astunut entiseen elämään.