Sisko ja vauva pääsivät tänään kotiin. Kaikki on hyvin. Poika nukkuu suurimman osan ajasta, ja kummipoikani on ottanut uuden tulokkaan hyvin vastaan. Isälläkin on "taas" uusi nainen, joka ilmeisesti on nyt sitä odotettua tyttöystäväainesta. Hyvä niin. Minun olisi nyt helppo poistua takavasemmalle.

Minulla ei ole hyvä olo. Tuskainen paremminkin. En jaksa tätä elämää. Pitäisikö minun tyytyä siihen, että elämäni sisältö on vain iloita läheisteni puolesta ja muuten elää tämän ahdistuksen ja pahan olon kanssa. Olen oikeasti iloinen ja onnellinen läheisteni puolesta, mutta se ei riitä pitämään minua hengissä. Tarvitsen jotain omaa, jotain niin suurta tai pientä mikä antaisi jotain toivoa.

Sanoin terapeutille, että en ymmärrä, miksi jotkut haluavat omia lapsia tähän helvettiin. Tai että ihmiset haluavat elää mahdollisimman terveellistä elämää, jotta he eläisivät vanhoiksi. Huh, kuka ihme haluaa elää täällä vapaaehtoisesti ja vielä mahdollisimman kauan.

Terapeutti ehdotti minulle päiväsairaalaa, mutta sinne en enää mene. Sieltähän se varsinainen helvetti alkoi. Orastavaa toivoa ja sitten täystyrmäys ja veljen kuolema.

Niin, kai tässä pitäisi vaan iloita ja riemuita, että kukaan ei ole tänään kuollut. Olla kiitollinen, että tämä päivä meni näinkin hyvin, koska asiat voisivat olla paljon huonommin.

Kunpa kuolisin yöllä. Vihaan itseäni ja tätä elämää niin paljon, että kukaan ei voi kuvitellakaan.