Mielialan suhteen on otettu suuria harppauksia alaspäin. Eilenkin itkin melkein koko ajan terapiassa, mutta tämä on nyt tätä. Ikäviä asioita vain tapahtuu, vaikka miten yrittäisi ajatella myönteisesti ja syödä sitä helvetin kalaöljyä.

Olen yrittänyt vaikka mistä etsiä matkaseuraa ja sunnuntaina tapasin varsin lupaavan miesehdokkaan. Tumma, komea, hyväkäytöksinen poliisimies, joka innostui jo itsekin matkasta. Kunnes. Äsken ilmoitti, että pomo ei vaihda työvuoroja niin, että reissu onnistuisi. Jäi kahdesta päivästä kiinni. Siis kahdesta, ei voi oikeasti olla totta. Vittu mikä pettymys taas vaihteeksi.

Eilen terapeutin kanssa pohdiskelimme sitä, mitä mahtaa seurata siitä, kun lähden tällaisessa mielentilassa yksin reissuun. Kun ei ole itsesuojeluvaistoa eikä oikein mitään väliä sillä, mitä tapahtuu, sitä helposti ajautuu tahtomattaankin tilanteisiin, joissa voi käydä huonosti. Mutta onneksi minulla on sellainen vakuutus, että ruumiini kuljetetaan Suomeen, jos satun kuolemaan. Eipähän tarvitse isän lähteä minua hakemaan ties mistä jorpakosta.

Ja minä kun odotin tätä reissua niin paljon. Että olisi edes jotain vaihtelua tähän tylsyyteen ja suremiseen.