Kävin alkuviikosta haukkaamassa happea maalla. Kuvaavampi verbi tosin olisi haukkomassa, sillä ahdistus on jotain jäätävää.

Pari päivää meni ihan hienosti. Kävin ystäväni kanssa kahvilla. Otin kahvin kanssa juustokakkua. Ei mitään ongelmaa. Juttelimme ja nauroimme ja jokin kevyempi kerros minusta pääsi valloilleen.

Isän luona oli yhtä rauhallista ja hiljaista kuin aina. Yritin kuvailla isälle, miltä tuntuu, kun erottaa ensin maaseudun hiljaisuuden taajuuden ja sitten siihen päälle kasautuu rauhoittavia luontoääniä, kuten lintujen viserrystä, metsän huminaa ja laineiden liplatusta. Että miten rentouttavalta tuntuu, kun ei pelkästään mieli vaan korvatkin lepäävät täydellisesti. Nukuin jopa pari yötä ilman korvatulppia. Isä ei ehkä koko ikänsä maalla asuneena pysynyt kärryillä tässä äänimaailmakuvauksessa, mutta ei sen niin väliä.

Kävin katsomassa mummua hoitokodissa. Ensimmäistä kertaa mummu ei suostunut lähtemään minun mukaani päiväsalista omaan huoneeseensa. Kyllä kirpaisi, vaikka tiedän, että muistisairaus siinä vain etenee.

Lopulta hoitaja tajusi ahdinkoni ja talutti mummun huoneeseen. Istuimme vierekkäin sängyllä ja selitin mummulle, kuka olen. Kun sanoin nimeni, mummun silmät kirkastuivat hetkeksi, kunnes hän taas vaipui omaan maailmaansa.

En ymmärtänyt mummun höpinöistä oikeastaan mitään, mutta välillä hän nauroi, katsoi silmiini ja nojasi minuun niin kuin pieni tyttö. Silittelin mummun luisevia hartioita ja selkää ja mietin, minkälaista olisi, jos minunkaan ei tarvitsisi olla niin tietoinen ympäröivästä maailmasta.

Tiistaina paistoi aurinko, ja olinkin koko päivän ulkona. Kävelin rannassa ja istuin laiturilla katsomassa ja kuuntelemassa aaltoja. Ihanan rentouttavaa.

Eilen palasin kaupunkiin, ja ahdistus iski heti junamatkalla. Kotiin päästessä kävin jo niin kierroksilla, että jouduin perumaan treffit Samin kanssa. Oksetti pelkkä ajatuskin siitä, että joku koskisi minuun ja joutuisin toisen kosketuksen kautta tuntemaan oman vartaloni. Sen läskit ja muhkurat ja kaiken ällötyksen. Hyi.

Päässä on sellainen kaaos, että en saa mistään otetta. Nyt tuntuu, että pään lisäksi kroppa alkaa lopullisesti hajota tähän syömistouhuun. Maha on koko ajan kipeä ja turvonnut, iho on räjähtänyt käsiin, nenä on tukossa ja varsinkin aamuisin kurkkuun kertyy niin paljon limaa, että pitää ihan ajatuksella nieleskellä. Paino on noussut parin kuukauden aikana neljä kiloa. Toki kaikki kilot ovat päätyneet keskivartaloon, kuten arvata saattaa. Sydän hakkaa ja välillä makaan sängyllä sokerikoomassa pari tuntia.

Ihan kuin tekisin hidasta itsemurhaa.

Sami kyseli, miksi peruin treffit. Meinasin ensin valehdella, mutta lopulta kerroin hänelle, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Mies oli ihmeen ymmärtäväinen ja tänään hän laittoi viestiä, että voisi tulla vain silittelemään minua eikä muuta.

Aamulla olin kampaajalla ja ahdistuin entisestään. Pari tuntia kun tuijotat omaa naamaasi peilistä, vähemmästäkin alkaa kurkkua kuristaa.

Kotiin kävellessä mietin vain, miten rapakuntoon olen itseni päästänyt, miten lihava ja iso olen ja voisiko joku vahingossa tai tarkoituksella tappaa minut.

Ankeasta aamusta huolimatta suostuin Samin silittelyehdotukseen. Mies oli täällä pari tuntia ja oli tosi mukavaa. Hän ei vaatinut seksiä edes leikillään.

Sami silitteli minua pitkään sängyllä. Yritin sulkea kaikki läskiajatukset pois mielestäni ja onnistuinkin siinä hyvin. Kyllä me sitten panimmekin, mutta se oli lähinnä tuon perusteellisen lämmittelyn tulosta.

Sami otti sivulauseessa puheeksi, että emme ole sopineet, milloin lopetamme tapailun tällä erää. Hymähdin jotain takaisin ja Sami kysyi, mitä jos vain jatkamme tällaista hengailua (ilman lopetuspäivää). Sanoin, että joo. Nyt mies laittoi viestiä, että voi tarvittaessa tulla vain juttelemaan ja pitämään sylissä, jos haluan. Hmm.

Huomenna lähden pariksi yöksi kylpylään K:n kanssa. En voisi keksiä huonompaa ajankohtaa kylpylälomalle, mutta joko olen siellä tai kotona neljän seinän sisällä syömässä. Helppo valinta tällä kertaa.