Horror-viikko takana ja hengissä edelleen. Terapeutti sanoi, että on ihailtavaa ja kadehdittavaakin, miten hyvin pärjään koulussa, kun ottaa huomioon tilanteeni. Painotti vielä, että se on fakta eikä mitään hyvien puolien kaivamalla kaivamista. Olen kyllä itsekin aika yllättynyt, miten hyvin olen jaksanut. Tai hyvin ja hyvin, mutta kuitenkin.

Eilen bussissa kuuntelin ehkä noin kaksvitosia nuoria naisia, jotka juttelivat joulusta. Toinen sanoi, että aikoo lähitulevaisuudessa tapella siitä, että lasten ja miehen kanssa käydään molempien vanhempien luona viettämässä joulua. Juups. Onneksi minä en halua miestä enkä lapsia. Ei tarvitse tapella tuollaisestakaan asiasta. No, toinen jatkoi, että he käyvät aina toisen mummon luona joulupuurolla ja toisen luona juodaan kahvit aattona. Naureskeli, mitenkähän joulu sitten vietetään, kun mummut kuolevat.

Mietinpä siinä itsekseni tuskastuneena, miten vietetään joulu, kun ensin lähtee veli, heti perään äiti ja lopuksi vielä joulun johtohahmo, mummeli, dementoituneena kotikodista keskustayksiöön. Siinä heittää joulu niin sanotusti häränpyllyä ja kaikkea siltä väliltä. Mutta tästä enempää en kykene enää katkeroitumaan, joten pakkaan laukkuni ja lähden muille maille joulua ja elämää pakoon.

Eilen yritin selittää Kartsalle, että masennukseni ei johdu valon vähyydestä. Voi perkele, miten voi olla vaikea ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät pidä valosta eikä sen puute tai vähyys kaada koko elämää. Vaan se on elämä, joka sen kaiken kaataa. Miehellä on lähipiirissä kaksi (vaikeasti) masentunutta, mutta kun ei tajua, ei tajua.

Kartsa kyllä höpötteli taas sellaisia alapääjuttuja, että huh huh. Miten voi aikuinen ihminen ihan pokkana joka mahdollisessa käänteessä selittää yksityiskohtaisesti ulostustoimintaansa. Uskomatonta. Mutta hyvät naurut saan sen miehen puheista etenkin, kun raportoin kaikki aina siskolle ja ties kelle.

Isän kanssa juttelin äidistä puhelimessa. Isä on kyllä siitäkin hyvä, että hän voi jutella vaikeista asioista rauhallisesti ja selittää samat asiat ilmeisesti niin monta kertaa, kuin niitä kyselen. Vaikeaa, kun ei muista kahta traagista vuotta elämästään ja nyt tulee niin paljon lääketieteellistä infoa, jota voi soveltaa äidin ja veljen kuolemaan. Pakko ne yksityiskohdat on jostain kaivaa esiin. Terapeuttikin sanoi, että en ole enää vain sureva ja kärsivä omainen, vaan kääntymässä hoitohenkilökunnan puolelle. Ihme kai se olisi, jos läheisten kohtalot eivät kiinnostaisi myös siitä näkökulmasta.

Odotan niin paljon joulukuun matkaa. Onneksi kahden viikon reissun jälkeen on vielä Suomessa viikko lomaa, ennen kuin koulu alkaa. Jos ehtisi kunnolla huilata. Ottaa tosi koville tuo opiskelu, enkä muuten ole ainoa. Joka toinen siellä ilmeisesti miettii puolivakavissaan keskeyttämistä, kun tahti on niin kova. Mutta mitäs läksit, sanoisi eksäni.