Tänään on ollut loistava päivä. Melkein tekisi mieli lähteä ulos aurinkoon vielä lenkille, mutta en uskalla rasittaa lonkkaa enempää, kun olin jo aamulla salilla.
 
Terapeutti sanoi eilen, että isän pitäisi ottaa tämä Riitta-ongelma hallintaansa ja selvittää asioita. Hän herätteli minua kommenteillaan, ja tajusin, että olen ihan liian kiinni maaseutukodissa. Sanon aina ”meillä”, vaikka nykyään se on ”isän luona”. Jos äiti eläisi, olisin aina tervetullut kotiin eikä kukaan sanoisi ystävieni tapaamisesta mitään. Mutta äitiä ei enää ole ja nyt on näin.
 
Pitkäletti oli perjantaista asti hiljaa, kunnes laitoin eilen viestiä ja pyysin käymään. Vastaus tuli ehkä alle puolessa minuutissa. Siinä miehessä on kyllä jotain erityistä, ei voi mitään.
 
Mies kertoi murtaneensa talvella jalkansa moottorikelkkaonnettomuudessa. Vähän aikaa kuuntelin ja mietin, sanonko mitään. No sanoin. Kun mies pohdiskeli pitkää kuntoutumistaan ja toivoi pääsevänsä juoksulenkille, kerroin, että pikkuveljeni kuoli samanlaisessa onnettomuudessa. Että siinä missä sinä vielä lähdit linkuttamaan, minun veljeni ei enää noussut ylös.
 
Hiukan hiljaista tuli.
 
Vähän jälkeen lähdön mies laittoi viestin: Hienoa kun olen saanut kohdata sinut.