Kiitos edellisen kirjoituksen kommenteista. Vastaukseni ei jostain syystä tullut näkyviin.

Fiilis on hieman aiempaa positiivisempi. Enää kolme viikkoa töitä, mikä tarkoittaa neljäätoista työpäivää ja muutamaa koulupäivää. Sen jälkeen on lomaviikko ja sitten vihdoin kotiin. Odotan kotiinpaluuta niin paljon, että saa nähdä missä vaiheessa tulee ensimmäinen syvän helpotuksen itku. Toki ahdistaa ja surettaa, kun ei minua Suomessa oikein odota mikään paitsi rakkaat. Oma elämä on tyhjää, enkä tiedä, mistä siihen saisin sisältöä. Mutta masentumista en enää pelkää. En anna näiden ihmisten ja vastoinkäymisten nujertaa minua.

Eilen näin kun yksi nainen synnytti kuolleen lapsen. Tilanne oli ahdistava, ja näen hieman epämuodostuneen vauvan edelleen silmissäni. Äidin kohtelu oli ankeaa. Muutenkin potilaita kohdellaan täällä niin ala-arvoisesti, että en jaksaisi nähdä enää mitään ikävää. Välillä tuntuu, että sairaalla ihmisellä ei ole täällä mitään arvoa. Yritän suhtautua kylmästi ja tunteettomasti kaikkeen näkemääni, koska tiedän, että en voi tehdä paljoakaan näiden ihmisen hyväksi. Heillä on täällä oma elämänsä, ja minä palaan kohta omaani.

Olen käynyt kolme kertaa japanilaisessa fysioterapiassa saamassa hoitoa lonkkaani. En tiedä, onko se auttanut. Pakarassa on kuitenkin mustelma ja selässä polttavan kiven jättämiä jälkiä. Tänään tosin oli aika rentouttava käsittely. Paikan omistaja kehotti minua aloittamaan jooga- ja pilatestunnit ja laihduttamaan.

Ajattelen, että en olisi niin älyttömän lihava. Ehkä 50-kiloisen japanilaismiehen silmissä kuitenkin näytän järkyttävän isolta naiselta. Ja toki mitä vähemmän lonkilla on painoa kannettavanaan, sen parempi. Tässä siis projektia kesälomalle. Täällä tosiaan on tullut vain syötyä ahdistukseen, suruun ja turhautumiseen. Ruokailumahdollisuudet ovat vähän niin ja näin ja tottumuksesta tulee syötyä valkoista leipää. Örgh. Mitat ovat samat kuin Suomessa, mutta kyllähän sen mahassa tuntee mitä on tullut syötyä.