Joulu on onneksi ohi. Surullinen, niin surullinen ja tyhjääkin tyhjempi olo. Olipa yllätys, eikö vaan. Mutta helpottunutkin olen. Nyt, kun olen takaisin kaupungissa, voin itkeä. Kukaan ei katso, kukaan ei huolestu tai murehdi puolestani. Saan vain olla. Ei enää esittämistä eikä muiden takia jaksamista.

Huomasin kotona taas tarkkailevani, hengittääkö äiti. Aina kun hän makasi ja huilasi sohvalla, kuuntelin ja välillä katsoin, nouseeko äidin rintakehä ja kuuluuko mitään ääntä. Hyvin surullista.

Olen pelännyt äidin kuolemaa niin kauan kuin muistan. Siis koko elämäni. Kun äiti sai uudet keuhkot, pelko laantui vähäksi aikaa. Äiti ei enää yskinyt ja köhinyt, ei tarvinnut lisähappea vaan pystyi elämään normaalisti. Minäkin tajusin vähitellen, että voin päästää irti jatkuvasta pelosta ja huolesta. Äiti sai uuden mahdollisuuden.

Kunnes alkavat hylkimiset ja happivaje, kenties pysyviä vaurioita keuhkoissa. Pelko on tullut takaisin ja nyt taas katson vierestä, kuinka äiti kärsii. Se on jotain niin hirveää, niin hirveää. En ymmärrä, miksi äidin elämä on yhtä kärsimystä.