Muutama päivä lähtöön eikä matkafiilistä kuulu eikä näy. Ehkä se tulee vielä.
 
Siivosin eilen yhtä kaappia ja selailin päiväkirjaa vuosilta 2002-2003. Silmiini osui pari lausahdusta. Ensimmäisessä minua kehotettiin menemään osastohoitojaksolle, jotta saisin lepuutettua hermojani. Toisessa joku (ilmeisesti siskoni) oli sanonut minulle, että äiti on tosi kurjassa kunnossa minun takia. Lopetin lukemisen siihen.
 
Loppupäivän mietin, miten paljon äiti joutui murehtimaan ja kärsimään minun vuoksi. Yöllä äiti ilmestyi uneeni ja kävimme jonkin hyvin vapauttavan keskustelun. Muistan vain, että siinä oli kolme eri kohtaa ja heräsin yöllä helpottuneena. Uskon, että äiti on antanut minulle anteeksi sen, että olen ollut enemmän kuin saatanallinen pain in the ass.
 
Mietin eilen syömisongelmiani. Tai mietin niitä koko ajan, mutta eilen erityisesti. Sitten joskus kun minulla on tarpeeksi rahaa, etsin jostain aikuisten syömishäiriöihin perehtyneen terapeutin ja haen apua. Pää hajoaa tähän jatkuvaan laihdutus-ahmimiskierteeseen. On ihan saatanasta, että kun kuukauden kaikki menee hyvin, tarvitaan vain yksi mässäilyviikko ja olet lähtöpistettäkin kauempana tavoitteesta. Vaikka kuinka yritän tsempata ja muuttaa ajatuksiani myönteisemmiksi, en saa näitä syömisjuttuja yksin kohdalleen.
 
Vaikka on ankeaa lähteä epäonnistuneessa kunnossa rantalomalle, olen silti ”turvassa” ne kaksi viikkoa. Meillä kuuluu kaikki ruokailut matkan hintaan eli kahteen viikkoon ei tarvitse miettiä ruokaa tai pelätä ahmimista. Ja kun ottaa huomioon sen, miten edelleen häpeän syödä vieraiden ihmisten nähden, lomasta tulee mukava kevennys arkeen ruokamäärien puolesta.
 
Hip huraa. Tosi tervettä ja normaalia pohdintaa näin loman kynnyksellä.