Isä oli melkein joutunut kolariin. Risteyksestä joku oli kääntynyt isän eteen, koppero oli ehtinyt jarruttaa ja pysähtyä tielle. Isä väisti ja vastaan oli tullut auto. Oli kuulemma pienestä kiinni, että kaikki mahtuivat samalle tielle ilman pienintäkään törmäystä. Kysyin isältä, säikähditkö yhtään. Oli säikähtänyt ja tuumasi, että niin varmasti kaikki muutkin tilanteessa olleet.

Kai tuo pieni tieto melkein sattuneesta kolarista aiheutti sen, että maaseutuviikonloppu oli varsin ahdistava. Sitä kuvittelee, että on jotenkin turvassa kaikelta pahalta, kun veli kuoli onnettomuudessa ja äiti kohta perään. Isälle ei ainakaan voi tapahtua mitään eikä siskolle, mutta näköjään voi. Kukaan meistä ei ole turvassa. Ei ikinä ei koskaan.

Kävin äsken lääkärillä. Haluan selvittää, onko kilpirauhasen toiminnassa jotain häikkää ja mistä johtuu korkea verenpaine ja hirveä hikoilu. Lääkäri oli loistava. Harvinaisen hyvää ja ystävällistä palvelua terveyskeskuksessa. Nyt on sellainen kuudentoista kohdan labralista kädessä ja verenpainemittari lainassa.

Jostain sain päähäni alkaa pelätä, että jos minulla onkin diabetes tai jotain muuta häiritsevää. Tai en pelkää, mutta silti mietityttää oma kunto, kun ottaa huomioon kaikki mahdolliset ja mahdottomat sukurasitteet. Kuitenkin elän suht terveellisesti, en polta, liikun paljon, painoa on tippunut reilusti ja alkoholia kuluu nykyään tosi vähän. (Lomamatkojen kännäilyähän tähän ei lasketa.)

Lääkäri oli hyvä, kun tuumasi, että hyvin harvoin noin hoikalla nuorella on tällaiset verenpainelukemat. Siitä on kuulkaas ikuisuus, kun joku on kuvaillut minua noin hoikaksi. Leijun loppuviikon pilvissä tuon kommentin avustamana. Samalla mietin, miten käy sen nuoren neidin joka itki vastaanotolla noin tunnin ajan. Ja kyllä, yritin olla kuuntelematta, mitä tyttö lääkärin kanssa puhui, mutta ei ole minun vikani, jos liikaa kuului suljetun oven läpi. Mietin, saakohan henkisesti hajalla oleva teini mitään apua terveyskeskuksesta, mutta toivotaan niin.