Voitko rukoilla, että taivaan isä hakisi jo minut pois täältä.

Meidän mummu sanoi noin, kun kävin katsomassa häntä tätini kanssa viime viikolla. Leivoimme yhdessä joulutorttuja, keitimme kahvit ja vietimme hetken yhdessä. Oli mukavaa, vaikka mummu on tosi levoton eikä hän jaksa keskittyä mihinkään muistisairauden vuoksi. Vierailusta jäi silti levollinen olo, kun ehdin käydä häntä moikkaamassa ennen joulua.

Seuraavana päivänä tuli tieto, että mummu oli kaatunut ja murtanut lonkkansa. Yritin päästä katsomaan häntä leikkauksen jälkeen, mutta aikataulut eivät osuneet kohdilleen. Nyt harmittaa, kun mummu joutuu viettämään joulun jossain kuppasessa terveyskeskuksessa enkä yhtään tiedä, minkälaista hoitoa hän siellä saa. Ei auta kuin luottaa, että asiat järjestyvät ja mummusta pidetään hyvää huolta.

Maaseutureissulla kävin tosiaan tätini luona ja näin yhtä serkkuani pitkästä aikaa. Serkku tuumasi heti ovelta, että olen pienentynyt tosi paljon. Tätikään ei ollut tunnistaa minua juna-asemalla, kun näytin kuulemma niin erilaiselta ja kauniilta. Heh. Juuri vähän aikaa sitten olin kuunnellut, miten reisiini fiksoitunut työkaveri mietti puhelimessa, mitä voin pitää lomareissulla päällä, kun minulla on niin isot reidet.

Tädin luona juttelin hetkisen tädin miehen äidin kanssa. Hänellä todettiin keuhkosyöpä pari kuukautta sitten ja hän oli diagnoosista vieläkin järkyttynyt. En oikein osannut sanoa hänelle mitään, mutta kuuntelin ja lähtiessä halasin häntä ja toivotin jaksamista. Mummu sanoi minulle, että sinä olet niin oikealla alalla. Naurahdin ja sanoin, että hyvä, kun joku on sitä mieltä. Mummu sanoi, että hän on tiennyt sen jo kauan. Tuli sellainen spooky fiilis. Hän totesi sen niin kuolevan ihmisen äänellä, että meni ihan kylmät väreet.

Kouluviikonloput ovat olleet rasittavia. Minua ärsyttää, kun muut ryhmäläiset hehkuttavat meidän ryhmäämme ja miten kaikki ovat niin ihania ihmisiä ja on niin hitsin kiva porukka. Siis me olemme nähneet peräti viisi kertaa ja nyt pitäisi olla parhaita ystäviä. En millään jaksa. Muutenkin ahdistun aina kokoontumisissa, kun otan liikaa paineita siitä, minkä verran olen äänessä. Tuollainen sosiaalisuus on vaan niin liikaa minulle. Vielä pitäisi jaksaa neljä viikonloppua, ja sitten homma on paketissa.

Koko syksyn jatkunut vittuuntunut olotila on alkanut vähitellen helpottaa. Luulen, että helpotus johtuu siitä, kun työsopimus loppuu pian. Enää on jäljellä seitsemän työpäivää ja sitten koittaa vapaus. Tai no oikeastaan hetkellinen työttömyys, mutta ei se ole niin tarkkaa.

Töissä on ollut melko kehno ilmapiiri viime aikoina. Pari hoitajaa ei tule keskenään toimeen, ja touhu on välillä kuin jostain alakoulusta. Olen ollut tosi väsynyt muutenkin ja toisinaan on joutunut oikein keskittymään, ettei lähde vittuiluun mukaan. Selän takana olen jo puhunut muista paskaa eli kaikki merkit viittaavat taas siihen, että pieni loma töistä tulee enemmän kuin tarpeeseen. En voi sietää itsessäni sitä piirrettä, että puhun jostakin ihmisestä pahaa selän takana.

Tässä kirjoitustauon aikana olen melkein jo jättäytynyt seksilakkoon, sillä olen keskustellut parin todellisen bodarihelmen kanssa. Toinen haluaisi tehdä minusta spermalutkan, joka tyydyttää oma-aloitteisesti kaikki miehen toiveet ja lähettää vähintään kymmeniä selfieitä päivässä, koska miehet tutkitusti tarvitsevat visuaalista ärsykettä. Toinen on säälittävän mustasukkainen ja omistushaluinen ja vetää herneen nenään joka ikisestä kommentistani. Mies on melko hyökkäävä puheissaan, mutta se johtuu kuulemma vain siitä, että minä olen niin ylimielinen.

Ehkä korkeammat voimat yrittävät nyt tosissaan näyttää minulle, että ulkokuori eli miehen lihaksikas kroppa ei ole se olennaisin asia. Juu kiitos, ymmärrän vähemmälläkin. Jaksan silti uskoa, että maailmassa on olemassa ainakin yksi ihan normaali hyvännäköinen lihaksikas mies. Aion löytää hänet ensi viikonloppuna, kun lähden juhlistamaan synttäreitäni. Hah.