Näin eilen siskon vauvelin ja leikin kummipojan kanssa monta tuntia. Olen vieläkin ihan puhki väsymyksestä. Luulin, että tuo vierailu helpottaisi oloa, mutta kas vain, kun alkoi ahdistaa entisestään. Mietin, mitä kaikkea pahaa voi tapahtua ja mitä jos noille pikkuisille on luvassa samanlainen kärsimysnäytelmä kuin minulle (tai monelle muulle) ja he joutuvat kärsimään paljon elämässään. Ja mitä jos sisko ei jaksa kahden lapsen kanssa ja mitä jos mitä jos.

Sain maanantaina uuden "selvästi aiempaa vahvemman" lääkkeen. Sanoin Tuulalle tänään lenkillä, että lääkkeet voivat oikeaan osuessaan helpottaa oireita, mutta eivät ne kyllä elämänhalua tuo takaisin, jos sitä koskaan on ollutkaan. Tuntuu niin turhauttavalta. Koko ajan pitää vaihtaa lääkettä ja parhaimmillaankin siitä seuraa vain se, että on ehkä vähän helpompi olla (mutta kuitenkin haluaa kuolla). Mitä järkeä.

Sisko sanoi eilen, kun lähdimme isän kanssa, että yritä nyt saada aikasi kulumaan. Siis mitä helvettiä. Siinäkö elämäni tarkoitus on, että yritän saada aikani kulumaan. Mihin asti sitä pitäisi jaksaa kuluttaa. Siihenkö, että yhtäkkiä aurinko alkaakin paistaa ja elämä on niin ihanaa. Vai siihen asti, että tulee se iki-ihana kauan odotettu parempi päivä.

Elämä on niin perseestä. En tajua, mitä niin väärää ja pahaa olen joskus tehnyt, että olen joutunut rangaistukseksi tänne elämään.

Edit.

Sain juuri puhelun, että kirjani on nyt valmis. Lähettävät kirjapaketin postissa eli alkuviikosta toivon mukaan olen vähän paremmalla mielellä. Nyt on vaan epävarma ja vähän hölmistynyt olo. Tässäkö se nyt oli. Toivottavasti kaikki korjausmerkintäni on huomattu ja kansi näyttää hyvältä.

Jos haluat ostaa kirjaläpyskäni, otathan yhteyttä sähköpostiini wiiwi26@hotmail.com.