Maailmalla on tullut vastaan upeita paikkoja, mutta mikään ei voita maaseutukotiani ja sen lähiympäristöä. Lapsuudenkotini on isän ja papan rakentama iso omakotitalo keskellä korpea. Ympärillä on peltoja, metsää, kalliota, vajaan kilometrin päässä isän kesämökki, rantatie ja ranta. Siellä on kaikki muistot niin ikävät kuin rakkaat ja ihmiset myös. Ja rantatie on kannatellut monessa murheessa.

**********************************************************

Näin kotireissulla reilun tunnin ajan kummitätiäni, äidin vanhinta siskoa. En oikein nauti hänen seurastaan, koska hän on kyyninen, katkeroitunut ja löytää kaikesta aina ankeimman näkökulman. Tajusin, että minusta olisi voinut tulla samanlainen kuin tätini on nyt. Minä olin samanlainen kuin hän. Pelottavaa. Ajatella kaikesta aina pahinta, inhota elämäänsä, arvostella muita ihmisiä, katkeroitua vaikeista elämänkokemuksista ja odottaa kuolemaa. Onneksi pääsin tuosta suosta.

Riitan kanssa kun juttelimme, hän sanoi, että olen muuttunut tosi paljon siitä kun hän näki minut ensimmäistä kertaa vähän äidin kuoleman jälkeen. Olisin varmistanut, että toivottavasti parempaan suuntaan, mutta ei tarvinnut. Kai sen tyhmempikin tajuaa, mihin suuntaan minun elämäni on Mikan ja äidin kuoleman jälkeen alkanut vähitellen mennä.

Itkimme äitiä ja Mikaa yhdessä, mikä on vähintäänkin outoa. Riitta vain on sellainen, että hän kuuntelee ja minä puhun, jos joku jaksaa kuunnella. Riitta kysyi kuolemista puhuessamme, mihin asti niistä tapahtumista pitää puhua ja miten paljon. Tarvitseeko niistä puhua koko ajan jonkun kanssa. Mietin, että ei noin saa sanoa, mutta Riitta sanoi jo. Eikö aina sanota, että tragedioista pitäisi puhua eikä vaieta ja sulkea surua sisäänsä, kuten siskoni tekee. Kai se raja menee jossakin. 

Työt alkavat huomenna. Olen pyörinyt pari unetonta yötä ja miettinyt, miten jaksan ja selviän. Tiedän, että kun muutama ensimmäinen päivä menee, kaikki on ok. Se on vain tämä odotus, joka piinaa. Mutta lähitulevaisuudessa siintää rantaloma, jos intoa riittää vielä siinä vaiheessa kesää. Se ja ensimmäinen palkka tsemppaavat aika lailla. Minä pärjään kyllä.