Voi rakas pieni veljeni, miksi menit kuolemaan. Miksimiksimiksi, miljoona kertaa miksi. Kenelle nyt näytän hurjasti kasvaneita hauislihaksiani. Kenelle laitan viestiä, kun Salkkareissa tapahtuu jotain tyhmää tai kenen kanssa väittelen jonkun kappaleen huippuudesta. Kenen kanssa puhun Paon uusimmista käänteistä. Kuka koristelee tänä jouluna kuusen minun kanssani. Kuka nauraa minulle ja tyhmille jutuilleni koko ajan. Kuka sanoo, että on mukavaa, kun minulle voi puhua kaikesta.

Voihan perse.

Tänään kirjoitusryhmässä kirjoitin ensimmäistä kertaa kunnolla. Yritin miettiä yksityiskohtia siitä hetkestä, kun istuin ruumisauton etupenkillä. En tiedä, miten suhtautua muiden kommentteihin. Tai ne olivat niin välittäviä, sellaisia, joihin en itse olisi pystynyt vieraiden ihmisten kohdalla.

En osaa ottaa vastaan myötätuntoa ja välittämistä vierailta ihmisiltä. Yritän tahtomattani antaa itsestäni paskamaisen kuvan. En osaa keskustella. Olen aina se, jota ohjaajat kehottavat puhumaan. Minä olen hiljaa, muut keskustelevat. Se on ahdistavaa. Sanon liian usein en tiedä, ja hävettää. Mutta silti ne ihmiset tuntuvat välittävän minusta. Tänään sain esimerkiksi ohjeita, mitä tehdä, jos tulee se paskin hetki, että aion tehdä itselleni jotain. Omituista. En minä vaan jaksaisi tässä kunnossa huolehtia kenestäkään muusta tai antaa ohjeita, kuinka välttää itsemurha. Ehkä muut ovatkin yli-ihmisiä ja minä olen joku läjä paskaa, joka lähtee keskiviikkoiltana baariin hukuttamaan suruaan.

Rakas veli. Jos olisit vielä tässä, puristaisin sinua lujasti kaulasta ja sanoisin, että olet maailman paras pikkuveli, jota ei kukaan ikinä korvaa.