Selailin äsken vanhoja kirjoituksiani ja aiempaa blogiani, jonka olen itselleni tallettanut koneelle. On aika karmivaa lukea tekstejä tapahtumista, joista ei muista mitään. Ja kuka on se helvetin vihainen ja katkera ihminen, joka siellä aukoo päätään. Nyt oikein tajusin, miten pitkälle olen päässyt ja miten voin olla kiitollinen tästä hetkestä.

Vanha blogi on täynnä hirveää itseinhoa ja -halveksuntaa, katkeroitumista isää kohtaan ja jatkuvaa valitusta kaikesta. Päivästä ja vuodesta toiseen. Onneksi arki ei ole enää päivittäisiä panoja kolmen eri miehen kanssa tai lääkepöllyssä hääräilyä, väkivaltaisia miehiä ja kaikkea muuta ihanaa. Ei ihme, jos lähipiiri on ollut huolesta hämillään, miten minulle elämässä käy.

Jotain hyvääkin sieltä löytyi nimittäin muistoja Mikasta. Montakaan niistä en pysty palauttamaan mieleen, mutta kiva niitä on lukea. Kai ne olen kokenut, kun olen niistä kirjoittanut. En esimerkiksi muista yhtään, että Mika on pitänyt minulle jonkin moraalisaarnan varatun miehen (Poliisi) kanssa pelehtimisestä. Sen muistan, että Mika on vuosien varrella tasaiseen tahtiin kysellyt, miksi olen aina niin väsynyt ja nukun vaan. Löytyi sieltä kunnon hehkutusta siitäkin, miten upea rakas veli minulla on. Ja se oli kauan ennen Mikan kuolemaa.