Paha olo jatkuu. Toivon, että piristyisin edes vähän ennen matkaa, koska näiden ajatusten kanssa ei ole kovin turvallista lähteä reissuun. Yritän olla ajattelematta sitä, että vietän tämän joulun yksin jossain kaukana läheisistäni. Tulee entistä pahempi olo. Ankeampi vaihtoehto olisi olla täällä Suomessa ilman isää (lähtee Lappiin naisystävänsä kanssa), äitiä ja veljeä. Ei sillä, etteikö siskon ja hänen perheensä seura riittäisi, mutta miinus kolme on liikaa. Minun osaltani joulut on juhlittu.

Serkku soitti eilen ja kyseli vointiani. Sanoin, että vaikka olisin miten hyvässä kunnossa mitä siis en ole, haluaisin mieluummin olla kuollut kuin elää. Serkku sanoi, että ei hän oikein pysty ymmärtämään. Niin, ei varmasti. En minäkään voi ymmärtää, miten joku haluaa elää täällä ja perustaa perheen kaiken lisäksi. Kävi vähän sääliksi serkkua. Hän on yksi niitä harvoja, joka tietää lääkekokeilustani ja on nyt huolissaan, kun lähden yksin reissuun.

Isä kyseli viime viikolla, miten on sujunut sen jälkeen, kun jätin lääkkeet. Yritin hyvin lyhyesti ja ei tunnu miltään -äänellä sanoa, että aika ankeaa on, mutta lääkkeitä en enää ala syödä. Isä sanoi, että kai sitä ajatusta pitäisi vaan jotenkin saada muutettua, mutta ei se taida niin helppoa olla. Joo ei ole ei.

Jos isä kyselee kotona jotain (lähden huomenna), alan pian itkeä. Siinä onkin sitten mukava tilanne. Pilaan isän hyvän mielen ja onnellisen olon ja huolestutan yhden läheisen lisää. Se lienee elämäntehtäväni. Kärsimisen lisäksi. Toisaalta ehkä isänkin olisi hyvä kuulla minulta se, että olisin kaikkein mieluiten kuollut enkä mitään muuta. Olisi sitten helpompi ymmärtää, jos jotain sattuu.