Kun pyöräilin ensimmäisestä työpaikasta viimeisen päivän jälkeen kotiin, hymyilin sellaista tyhmää kestohymyä ja olin erittäin tyytyväisellä mielellä. Eilen kun pyöräilin kotiin, kasvoilla oli ehkä jokin kestoahdistuksen ilmentymä ja sisällä paha olo.

Hoidin eilisillan aiemmin mainitsemaani nuorukaista. En olisi halunnut, koska hänen kärsimyksensä näkeminen on hirveää. Toisaalta hän on niin suloinen ja iloinen nuorimies, että olisin vain halunnut halata häntä ja sanoa, että jokin kaunis päivä kaikki on hyvin ja pääset tästä kärsimyksestä parempaan paikkaan. Lueskelin tauoilla hänen papereitaan ja itku meinasi päästä. Jotenkin selvisin naama peruslukemilla eilisestä ja romahdin vasta kotona.

En saanut nukuttua ja lähdin ennen aamukuutta juoksemaan ja loikkimaan läheiselle metsäpolulle. Helpotti vähän. Kun tulin takaisin, kuuntelin tätä ja tätä ja tätä. Tuli niin tajuton ikävä äitiä ja Mikaa. Tai ikävä on koko ajan, mutta sellainen sama tuskatila kuin heti kuolemien jälkeen. Miten yksinäinen ja lohduton olo voikaan tulla ja olla.

Yhdessä haastattelussa poikansa menettänyt äiti sanoo, että "suru on viitekehys kaikelle, mitä ajattelen ja teen.. surun kanava on aina auki". Näin se menee. Vaikka kuinka yrität pärjätä ja jatkaa elämää vaikeiden menetysten jälkeen, elämä on aina jotain vasta surun jälkeen. 

Terapeutti sanoi kerran, että jatkuva voimattomuuden tunne ja kestoväsymys voivat olla seurausta kovasta psyykkisestä kuormasta. Mietin asiaa ja näin mielessäni itseni kantamassa kahta suurta puista laatikkoa. Toisessa kainalossa äiti, toisessa Mika. Heitä kannan joka hetki mukanani. Ei ihme, jos askel tuntuu raskaalta ja joka paikkaan sattuu.

Kai tästä on pakko alkaa suunnata ajatusmaailmaa kohti elämää. Jos jumiudun tähän ahdistuneeseen tilaan, olen kohta samassa koomatilassa kuin joskus aikoinaan. Sinne en aio enää palata. Kyllä tästäkin selvitään.

Vielä erikseen pitää mainita suurkiitos rakkaalle Piksulle eilisestä sähköpostista. Kiitos lohduttavista sanoista ja tuesta murunen.