Laitoin viikolla Teijalle sähköpostia ja kyselin kuulumisia. Sydämestä kouraisee lukea hänen vastauksiaan. Ei sillä, että kuuluisi huonoa, mutta Mikan kuolema tulee aina niin lähelle. Olen tässä vuosien varrella silloin tällöin sanonut Teijalle, että olen aina käytettävissä, jos hän tarvitsee kuuntelijaa tai muuta. Hän ei ole koskaan sanonut mitään asiaan ja ajattelin, että kohta tulee pyyntö, etten pitäisi häneen enää yhteyttä.

Nyt viimeisessä postissa sanoin Teijalle, että hänellä on aina tärkeä paikka elämässäni Mikan takia. Teija vastasi siihen, että hän ajattelee samoin ja että meillä on jokin yhteys varmaan loppuelämän ajan. Nuo sanat merkitsevät hirveän paljon.

Kunpa pääsisin jotenkin tätä surua pakoon. Tällä hetkellä yritän vain pitää itseni suunnilleen kasassa, että saan meneillään olevan harjoittelun tehtyä ennen kuin lähden reissuun. Ehkä reissun päällä on taas niin paljon muuta ajateltavaa, etten huku murehtimiseen.

Harjoittelu on mennyt aika hyvin ja nopeasti. Ihan kauheaa, että lähden jo kahden viikon päästä ja palaan vasta toukokuun loppupuolella. Menen viikon päästä isän luona käymään, mikä lievästi sanottuna ahdistaa. En kestä mitään viimeisiä kohtaamisia ja heippojen sanomista ja kaipaan jo nyt maaseutukotia. Enkä jaksa edes ajatella, miten paljon pelkään, että joku läheiseni kuolee, kun olen tuhansien kilometrien päässä kotoa.