Edellisen postauksen jälkeen tuli tarve tarkentaa pari juttua.

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Mitä suurempi kärsimys, sitä suurempi tarkoitus. Jos elämä tuo eteeni kärsimystä, minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko katkeroitua ja tehdä itsestäni ikävän kielteisissä viboissa pyörivän ihmisen (nimimerkillä kokemusta on noin 30 ensimmäiseltä elinvuodelta) tai tutkailla tilannetta ja ottaa siitä kaiken mahdollisen opin ja kehityksen irti.

Tämän takia en syytä isääni mistään. En vihaa isääni enkä ole katkera. Näen entisessä työkaverissani, mitä viha ja katkeruus omaa vanhempaa kohtaan tekee. Se on hyvin surullista katseltavaa ja rumentaa ne superkauniit kasvot, jotka työkaverillani on. Sisimmästä puhumattakaan. Minua melkein pelottaa, kun työkaveri kertoo silmät leiskuen saavansa vihasta ja kostonhalusta energiaa.

Viikonloppuna saimme ohjeet, miten voimme käydä korjaamassa lapsuudessa koettuja vääryyksiä ja tapahtumia, jotka heikentävät omaa oloa tällä hetkellä. Saimme neuvon muistella asioita tarkkailijan näkökulmasta.

Muistat ikävän tapahtuman ja näet itsesi keskellä tuskaa, mutta sinä itse et mene enää vellomaan ja uppotumaan kyseiseen muistoon, vaan seisot ulkopuolella tarkkailemassa tilannetta. Ulkopuolisena tarkkailijana pääset korjaamaan ja muuttamaan asioita niin, että ne palvelevat sinua tässä hetkessä.

Kurssin vetäjä kehotti miettimään, mitä muita mahdollisia motiiveja niin sanotulla väärintekijällä on ollut omalle toiminnalleen kuin ne, jotka olet tähän mennessä kuvitellut. Koska mehän aina tulkitsemme tapahtumat omasta maailmasta käsin.

Näitä harjoituksia aion kokeilla ja olen jonkin verran jo testannutkin. En silti halua jämähtää tähän tissidilemmaan, koska haluan päästä eteenpäin ja oppia hyväksymään rintani. En halua vatvoa menneitä ja sitä, miten pahalta tai ahdistavalta minusta on parikymmentä vuotta sitten tuntunut. Se on ohi, mennyttä, minä selvisin. Sitä paitsi tajusin tänään salilla, että tein silloin teini-ikäisenä kaikkeni, jotta isä olisi lopettanut häiritsevän käyttäytymisensä. Minä kielsin, uhkasin lastensuojelulla ja ties mitä. En siis voi millään tapaa syyttää tapahtuneesta itseäni, koska minä puolustin itseäni.

Viikonlopun aikana oivalsin yhden toisenkin jutun, joka on häirinnyt minua matkan varrella paljon. Olen surrut vielä äidin kuolemankin jälkeen sitä, miten paljon kärsimystä ja pahaa oloa hänelle aiheutin syömishäiriölläni ja itsetuhoisuudellani. Äiti ei koskaan elämänsä aikana nähnyt minua terveenä ja onnellisena.

Olen aina syyllistänyt äidin tuskasta itseäni. Miten olen voinut tahtomattani aiheuttaa niin paljon pahaa ihmiselle, joka on äärimmäisen tärkeä ja rakas minulle. Mutta nyt tajusin, että minun mielisairauteni saattoi olla tarkoitettu äidille, jotta äiti oppisi jotain oman itsensä kohtelusta ja elämästä ylipäätään. Niin kuin alussa sanoin. Mitä suurempi kärsimys, sitä suuremmat mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä. Se, että äiti joutui neuvottomana ja voimattomana katsomaan kärsimystäni, oli todennäköisesti hieman epämääräiseen muotoon paketoitu lahja minulta äidille. En tiedä, saiko äiti kärsimyksestäni mitään irti, mutta se varmasti selviää aikanaan.

Ja palatakseni vielä isään. Isä sanoi joskus aikoinaan, että minun vaikea nuoruuteni (syömishäiriö, itsetuhoisuus, masennus) oli yksi suuri syy, miksi hän alkoi pohtia elämän tarkoitusta ja perehtyä henkimaailman oppeihin. Toisin sanoen minä olen yksi tekijä siinä, että isä on niin viisas ja sisällä henkimaailman asioissa. Eli sehän on ihan supermahtavaa. Mikään ei ole mennyt hukkaan ja kaikki kärsimys on muuttunut hyväksi.

Minusta tuntuu, että viikonlopun aikana minut ohjelmoitiin uudelleen. Haluaisin niin alkaa selitellä tätä, mutta minulle on monesta suunnasta sanottu, että älä aina selittele.

Osteopaatti sanoi minulle, että kun saan rintakehän lukkoa avattua, väylä henkimaailmaan avautuu ja sieltä alkaa tulla viestejä ja ohjeita.

Alkuvuodesta tapasin Jannen, joka herätti sisälläni jotain, mitä en ole tuntenut ehkä ikinä. Kirjoitin silloin blogiinkin, että ihan tunnen, miten jää sisälläni sulaa. Jää, jonka tunnen juurikin rintakehän alueella.

Jannesta toki alkoi rankempi jakso, mitä en voinut aikaisemmin käsittää. Miksi kaikki lähtee menemään takaisin päin helvettiä, kun jo pitkään on mennyt niin hyvin. Maaliskuussa oli ne pari pahaa ahdistuskohtausta töissä ja seuraavat nyt marraskuun alussa. Siinä välissä oli paljon epätoivoa, ahdistusta, kuoleman ajattelemista, yksinäisyyttä ja pahaa oloa.

Lokakuussa tapasin julkisuudesta tutun ihailemani henkilön, jonka kanssa sain vaihtaa pari sanaa. Olin niin innoissani ja mietin, että jo pelkästään tuon lyhyen kohtaamisen takia kannatti elää tämä paska vuosi tähän saakka.

Pian sen jälkeen tuli ulkomailla se voimakas ahdistuskohtaus, jossa pelkäsin sekoavani. Se viimeistään vakuutti minut siitä, että minun on pakko osallistua tuolle viime viikonlopun kurssille. Ja nyt olen tässä.

Tuntuu, että olen mennyt hetkessä valovuoden eteenpäin itseni kanssa. Eilen aamupäivällä olin niin ihme tiloissa, että nauroin välillä itsekseen täällä yksiössäni. On mieletöntä, kun tajuaa juttuja, joita on pyöritellyt läpi elämänsä ja ymmärtää, miksi on elossa, vaikka niin lähellä oli käydä toisin.