Tämä viikonloppu oli jollain tapaa käänteentekevä. Lähdin aivan tuskastuneena kireillä hermoilla kireään pakkaseen lauantaiaamuna. Edessä oli jälleen koulutusviikonloppu. Olisin mieluummin jäänyt kotiin jännittämään reissuun lähtöä, viestittelemään miesten kanssa ja pakkaamaan matkalaukkua, mutta ei.

Koulun alusta asti olen kriiseillyt perusluonteeni kanssa ja vellonut tosi syvissä vesissä hiljaisuudessani. Olen oikein odottanut, milloin taas joku ihana ihminen laukoo minulle totuuksia siitä, miten minusta ei voi koskaan tulla hyvää valmentajaa, koska olen niin hiljainen.

Olen etsinyt merkkejä ryhmäläisistäni ja tarkkaillut heidän katseitaan ja puheitaan. Ehkä jossain välissä joku yrittää vihjata, etten vain sovi joukkoon. Että milloin se yksi tajuaa jättäytyä pois ja mennä töihin vaikka kirjaston hyllyjen väliin.

Samaan aikaan jossain sisimmässäni olen kokenut vahvasti, että tämä on minun juttuni ja että vielä joku päivä minä pystyn hyväksymään luonteeni. Ja että minä käännän heikkoudeksi kokemani luonteenpiirteen vahvuudekseni.

Tänään teimme pienryhmätehtävän, jossa olisin voinut valita helpon tien ja jättäytyä sivuun. Päätinkin valita toisin ja menin epämukavuusalueelle. Olin valmentajan roolissa ja kaksi muuta ryhmäläistä olivat toinen valmennettavan ja toinen tarkkailijan roolissa. Toisin sanoen kauhuskenaario olla jonkun tarkkailun alaisena työssä, jota vasta harjoittelee ja johon ei ole mitään ulkoa opeteltavaa kaavaa.

Kävi niin, että sain osaamisestani tosi hyvää palautetta. Kumpikin kollegani oli sitä mieltä, että minun rauhallisuuteni rauhoitti myös heidät (molemmat ovat tosi puheliaita), olin aidosti läsnä ja että minulle oli helppo puhua. Osasin oivalluttaa asiakasta ja homma eteni kuin malliesimerkissä.

Kävimme pienryhmätehtävää koko porukalla läpi kouluttajan kanssa. Avauduin lyhyesti siitä, miten olen saanut luonteestani usein ikävää palautetta. Kouluttaja sanoi jotenkin, että olet vain oma itsesi. Se on ainoa tapa tehdä valmennustyötä.

Kollegojen ja kouluttajan palaute tuntui helpottavalta. Ehkä tämä työ on oikeasti sellainen, jossa myös minä voin onnistua. Miten moni henkilö tänä päivänä haluaisi vain jonkun, joka aidosti kuuntelee. Sen minä osaan. (Ja haistatan tässä samalla nyt veet niille älykääpiöille, jotka ovat sitä mieltä, että hiljaisista ihmisistä ei ole mihinkään.)