Minulle tarjottiin alkuviikosta vakipaikkaa nykyisestä työpaikastani. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, ja niinhän se oli.

Pomon tarjouspuhe meni jotensakin näin. Meillä on ollut paljon tosi hyviä ja kokeneita hakijoita, mutta kukaan ei halua tulla meille, koska palkka on niin huono, mutta sinä varmaan voisit tulla, koska olet jo perehtynyt talon toimintaan ja tunnet kuvion. Palkka on huono ja työnkuva on epämääräinen enkä osaa sanoa, mitä vastuita sinulle tulisi ja sanoinko jo, että palkka on tosi huono. Sinä kyllä varmaan lähtisit tuolla koulutuksellasi heti, kun löytäisit paremman paikan, mutta niin, otatko paikan vastaan.

Mietin asiaa pari tuntia ja totesin, että kiitos ei. Töissä on ollut rentoa, alan pikkuhiljaa tottua asioiden epämääräisyyteen ja siihen, että mitään yhteistä linjaa ei ole paitsi se, että kaikki ovat palkasta yhtä mieltä.

Tiedän, että joudun nöyrtymään vielä monta kertaa, mutta tässä kohdassa en kykene ottamaan noin surkeapalkkaista työtä vastaan. Oli se sitten miten tyhmää tahansa. Jossain kohti pitää osata arvostaa omaa osaamistaan ja sitä, että on vuosikaudet istunut koulussa ja tehnyt oikeasti töitä sen eteen, että joku päivä pärjäisi vähintään kohtuullisesti taloudellisesti ajateltuna. Ja jos joku sanoo, että rahalla ei ole merkitystä, paskaa puhuu.

Työviikko meni ihan hyvin. Olen edelleen väsynyt, mutta sitkeästi käynyt kumminkin salilla ja pitänyt rutiineista kiinni. Perjantai-iltana ajatukset alkoivat kiertää samaa kehää kuin viime viikonloppuna. Olen epäonnistunut kaikessa, en pysty mihinkään, minulle tarjotaan vain töitä, joita kukaan muu ei suostu tekemään ja niin edelleen. Iltaa kohden olin jo valmis vetämään ranteet auki.

Lauantaiaamuna lähdin keskustaan ruokakauppaan ja tulin itkien kotiin. Luultavasti olin vain tosi nälkäinen ja väsynyt, mutta kyllä nuo ajatuskuviot ovat olleet viime aikoina todella raskaita. Täydellisyyden tavoittelu ja vaativuus etenkin itseäni mutta myös muita kohtaan. Kiitos vaan, mutta en halua niitä enää takaisin elämääni.

Lauantai-iltana pistin korvatulpat korviin ja sain pitkästä aikaa nukuttua kymmenen tuntia putkeen. Lähdin aamupäivällä salille tekemään jalkatreeniä ja sitten maailma kirkastui. Tittididii.

Salin oven taakse tuli aiemmilta viikonlopuilta tuttu hottis, jonka perään olen kuolannut jo useamman vuoden ajan. Juttelemme välillä jotain ja vähintään moikkaamme, jos satumme samaan aikaan salille.

Miehellä oli hohtavan valkoiset tennarit, farkut ja sininen takki. Yritin tihrustaa mitä merkkiä vaatteet olivat, mutta jotain kallista selkeästi. Kyllä oli pokassa pitämistä, että pystyin keskittymään siihen, mitä mies puheli. Hän oli nimittäin niin syötävän ja pornon näköinen, että kuola ehkä valui. Kuvittelin, miltä tuntuisi päästä koskemaan niitä treenattuja reisiä ja pullottavia hauiksia. Huh.

Menin pyörän päälle lämmittelemään ja hottis tuli pian viereeni polkemaan. Jatkoimme siinä vielä juttua. Yritin tsempata, että olisin keksinyt jotain sanottavaa, mutta onneksi hottis piti huolen jutun kulusta. Hän kyseli treeneistä ja tavoitteistani. Minä vastailin ja mietin samalla, että hottiksella on ihan liian hyvännäköiset pakarat mieheksi ja miten ihmeessä niihin voisi päästä käsiksi.

Hetken päästä porukkaan liittyi yksi toinen mies, jonka sekä minä että hottis tunnemme. Toinen mies oli nimittäin yksi pano, jonka kanssa meillä oli melkoinen seksisuhde yliopistoaikoina. Tyyppi virnuili tänäänkin siihen malliin, että aloin haaveilla kimppakivasta. Jaahas, täällä on aamutiimikin jo paikalla. Sen jälkeen alkoi tulla liian kuumat oltavat ja poistuin paikalta.

Mutta joo. Tuo aamuinen hetki salilla pelasti koko viikon. Tämän päivän olen ollut yhtä hymyä ja varmaan vielä huomisenkin muistelen, miten pornolta hottiksen ähinä jalkatreeneissä kuulostaa.