Olisipa kiva kertoa, että minulle kuuluu parempaa kuin viime vuoden marraskuussa. Valitettavasti niin ei ole.

Korona on tähän mennessä vaikuttanut vain vähän arkeeni. Pahinta on, kun en pääse salille enkä voi tavata ystäviäni ja perhettäni. Muuten erakoituminen on minulle helppoa. Töissä on alkuahdistuksen jälkeen ollut jopa helpompaa, koska meillä on hyvät suojaukset ja asiakasmääriä rajoitetaan tarpeen mukaan. Enemmän huolehdin läheisteni kuin itseni puolesta.

Alkuun kuvittelin, että pöpökammoni räjähtää käsiin koronan takia, mutta se onkin yllättäen helpottanut. Noudatan rajoituksia, mutta en pese hulluna käsiäni, desinfioi ruokaostoksia tai pelkää hysteerisenä tartuntaa. Toki tilanteet voivat muuttua, mutta toistaiseksi näin.

Vointini alkoi huonontua heti joulun jälkeen. Tai ei se siihenkään mennessä hyvä ollut. Nivelkivut jatkuivat ja mahakin alkoi oireilla enemmän. Tosin neljä kuukautta kestänyttä solisluukipua saan kiittää siitä, että en mennyt tammikuussa silarileikkaukseen. Nyt on nimittäin kivempi, että silarirahat ovat tilillä säästössä eivätkä tuossa nenän alla.

Suhdeviritelmä naapurin kanssa vetelee viimeisiään. Tammikuussa emme tainneet nähdä ollenkaan, koska voin niin huonosti. Helmikuussa mies laukoi nousuhumalassa muutamia totuuksia väsymyksestäni ja työnteostani, minkä jälkeen laitoin homman tauolle. Naapuri sai kuitenkin minut puhuttua ympäri ja olemme pitäneet harvakseltaan yhteyttä lähinnä miehen aloitteesta. Kerran on harrastettu seksiäkin tänä vuonna. Enää puuttuu vain se, että jompikumpi sanoisi, että tämä oli oikeasti tässä. Ärsyttää, kun asiat jäävät epämääräisenä roikkumaan.

Kirjaa on kasassa noin sata liuskaa. Tammikuun jälkeen en ole saanut kirjoitettua yhtään mitään. Vaadin itseltäni kerrasta täydellistä tekstiä ja jos sitä ei ole tullakseen, en pysty näköjään mihinkään. Vituttaa, koska kirjoittaminen on ollut pitkään ainoa asia, josta olen saanut hyviä fiiliksiä ja onnistumisen tunteita.

Kesäaikaan siirtyminen ja aurinko piristivät hetkeksi mieltä. Ehdin jo toivoa, että alkuvuoden synkkyys väistyisi ja olisi kevyempää. Aloin käydä kävelylenkeillä läheisessä metsässä ja tein kotijumppaa. Iltaisin valvoin jopa yhdeksään, kun ei väsyttänyt koko ajan.

Pääsiäisen jälkeen vointi on alkanut taas huonontua. Päivällä omien ajatusten kanssa selviää vähän paremmin, mutta illat ovat hankalia ja yöt. Parina yönä olen herännyt kovaan ahdistukseen ja valvonut itkemässä pari tuntia. Yöllä kuoleman odottaminen on vielä tuskallisempaa kuin päivällä.

Tuntuu, että elämässäni ei ole muuta sisältöä kuin herkkujen syöminen ja telkkariohjelmat. Niiden avulla pääsen hetkeksi irti pahasta olosta. Paino on noussut neljä kiloa, mikä on tosi huono juttu jo fyysistenkin sairauksien kannalta. Jostain pitäisi saada motivaatiota pitää omasta terveydestä huolta, mutta mistä ihmeestä sitä saisi.

Ajatukset kiertävät kehää. Tulevaisuus tuntuu tyhjältä eikä mikään kiinnosta tarpeeksi. Välillä päähäni ei mahdu muuta kuin se, miten täydellisesti olen epäonnistunut kaikessa. Yrittänyt olen vaikka mitä, mutta useimmiten on mennyt päin helvettiä. Syytän itseäni paljosta ja ajattelen, että olen jollain merkittävällä tavalla huonompi ja tyhmempi kuin muut. Jotain niin huonoa, ettei minun pitäisi olla edes olemassa.

Joskus tuntuu, että vain sekoan, mutta sitten tulee taas uusi aamu ja menen töihin hymyilemään.