Olen ollut viikon maalla, ja nyt on ensimmäinen hiljainen ja rauhallinen hetki kirjoitella ajatuksia ylös. Väsymys on jotain luokkaa en jaksa kävellä huoneesta toiseen tässä isossa talossa tai enintään sohvalle makoilemaan.

Pikkuveli on ollut poissa pian neljä kuukautta. Pari keskiviikkoiltaa on sujunut ilman onnettomuusillan tapahtumien kertaamista. Se tekee yhteensä viisitoista tuskallista keskiviikkoa. Aika tekee tehtävänsä, onneksi ja ikäväksi. Enää ei ole pakottavaa tarvetta pysyä perässä, kuinka monta päivää ja viikkoa veljen kuolemasta on. On vain aikaa, loputtomiin aikaa. Yhtä sumuista pötköä.

Mieli on omituinen, suojelee kai romahtamiselta. Psykonainen sanoi, että olen vieläkin shokissa. En muista, kirjoitinko jo siitä. Muisti takkuilee pienissä asioissa, suuret linjaukset ovat vielä jotenkin hallinnassa. Välillä pääsen sellaiseen (mielen)tilaan, jossa kaikki on ennallaan. Kukaan ei ole kuollut, veli on hengissä ja vain jossain reissussa Teijan kanssa. Hullua kyllä, mutta minä oikeasti uskon niin, pitkiäkin aikoja. Pystyn jollain tapaa sulkemaan veljen ja kaiken veljen kuolemaan liittyvän pois tästä hetkestä. On helpompaa ajatella, että veli vielä elää ja kaikki on hyvin. Mutta sitten tulee aina joku ihminen, hetki tai asia, joka palauttaa tapahtumat mieleen.

Näen silmissäni veljen ruumiin ja muistan, miten kylmä ja kova poski veljellä oli, kun kävimme sairaalassa katsomassa häntä. Olen vieläkin siinä ruumisauton kyydissä ja mietin, koliseeko veljeni ruumis arkussa kuoppaisella tiellä. Kuuntelen kelloja hautausmaalla. Kappelissa on jääkylmä. Äiti tärisee ja minä tuen häntä. Minä olen yksin, huomaan. Seison ja katson, kun kaikki muut itkevät. Kuulen yhä vaan äidin järkyttyneen äänen, kun hän puhelimessa kertoo, että veljeä ei enää ole. (Jos jotain saisi deletoitua, se ääni kiitos.) Olen hautajaisissa ja tuijotan. Näen valkoisen arkun ja haudalla ahdistun, kun ajattelen maan alla mätänevää ruumista. Se on veljeni. Ei hän voi olla kuollut. Ei millään. En suostu uskomaan, että häntä ei enää ole.

Halu kuolla on ja pysyy. Kesän aikana on tullut vastaan jonkin verran sellaisia hetkiä ja tapaamisia, joista huomaan, että osa minusta jättää jo hyvästejä. Olen nähnyt vieraampia sukulaisia, käynyt äidin ränsistyneessä lapsuudenkodissa ja tehnyt asioita ikään kuin viimeistä kertaa. Tunnen vain niin vahvasti, että tämä on minun viimeinen kesä. Ja silti tiedän, että voin koska tahansa muuttaa mieltä ja päättääkin elää ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.