Eilen illalla leikittelin ajatuksella, josko lähtisin päivystykseen. Oli sen verran ankea olo. Haluaisin vain kuolla. Mutta tässä sitä istutaan, eilisestäkin selvinneenä. Onko mitään, mistä en selviäisi. En tiedä, mutta kovasti minun kestämistä tässä elämässä koetellaan. Vähempikin riittäisi.

Juttelin Tuulan kanssa psykon mokasta ja olimme molemmat sitä mieltä, että myös terapeuttini olisi voinut tehdä asialle jotain tai siis pitää huolta, että lähete tosiaan tehdään. Tiedossa kun on, että psyko unohtelee asioita, ja terapeutti ja psyko kuitenkin näkevät työpaikalla joka päivä. Silti syytän itseäni tästä kolmen viikon turhasta odottelusta. Minun olisi pitänyt tietää, että psyko kuitenkin unohtaa ja kysyä lähetteestä jo paljon aiemmin. Mutta keneen voi luottaa, jos ei edes hoitavaan lääkäriin.

On niin toivoton ja turhautunut olo, kun minä oikeasti tarvitsisin apua ja sitten käy näin. Miten paljon oikein pitää jaksaa, ennen kuin saa luovuttaa.