”Minä olen vastuussa siitä, mitä näen. Valitsen tunteet, jotka koen ja päätän itse päämäärästä, jonka haluan saavuttaa. Ja minä itse pyydän kaikkea sitä, mikä minulle näyttää tapahtuvan ja saan sen mukaisesti kuin olen pyytänyt.”

(IOK, Opettajan käsikirja, s. 509)

 

Ennen kuin lähdin isälle maanantaiaamuna, koin tosi rauhoittavan ja vapauttavan hetken. Sitä kesti noin viisi tuntia. Se oli melkein yhtä voimakas kuin eräs yliluonnollinen hetki veljeni kuoleman jälkeen.

Sisälleni tuli tyyni ja rauhallinen olo. Koin syvää kiitollisuutta siitä, mitä nyt saan kokea ja elää. Mietin kiitollisena, miten monta elämää saan tätä kiertokulkua lyhennettyä, kun jaksan kärsivällisesti ja nöyränä käydä kaiken läpi.

Minua melkein itketti, kun tuntui niin levolliselta.

Mitä kaikkea hyvää tästä voikin seurata.

Levollisuus vaihtui ahdistukseksi ja tuskaksi, kun pääsin isän luo ja kerroin uutiset.

Isä ja isän vaimo tietenkin järkyttyivät uutisesta. Melkein heti R kysyi tulevista hoidoista. Sanoin, etten vielä tiedä, suostunko hoitoihin. Tajusin heti perään, että sitä ei olisi kannattanut sanoa heille ääneen. Lisäsin, että aion joka tapauksessa mennä avoimin mielin lääkärin juttusille sitten, kun sen aika tulee.

Toivoin, että saisin isältä joitain vastauksia kysymyksiin, joita olen pyöritellyt. Sainkin.

Isä sanoi, ettei hän halua neuvoa tai puuttua ratkaisuihini, mutta jos hän itse ei saisi jotain tilannetta korjattua ajatuksella, hän ottaisi kaiken mahdollisen lääketieteellisen avun vastaan.

Kysyin, mistä tietää, miten kauan voi korjata tilannetta ajatuksilla, ennen kuin on liian myöhäistä eikä lääketieteellisestä avusta ehkä enää ole apua.

Isä sanoi, että siinä vaiheessa, kun sairaus ilmenee, ajatuksella korjaaminen on jo epäonnistunut eikä se enää riitä, koska ihminen on sairastunut. Joka tapauksessa ajatuksella korjaamista voi tehdä koko ajan lääketieteellisten hoitojen rinnalla.

Lääkärien puheet ja hoidot voi ottaa sellaisena kuin ne ovat eli lääketieteeseen perustuvana. Siinä ei ole mitään väärää, mutta ehkä omaa ajatusmaailmaa ei kannata joka kohdassa tuoda esiin, koska harva (lääkärikään) sitä ymmärtää.

Tuon kuuleminen helpotti. Olen tähän mennessä tulkinnut IOK:ta niin, että kaiken voi aina korjata loputtomiin pelkällä ajatuksella ja anteeksi antamisella eikä muuta apua saa ottaa vastaan.

Kysyin isältä, mistä tiedän, kumpi on minulle tärkeämpi kokemus. Se, että en mene hoitoihin, kärsin ja kuolen vai että menen hoitoihin ja ehkä selviän hengissä.

Isä sanoi, ettei hän osaa vastata. Kannattaa kuunnella ja luottaa omaan intuitioon.

Kerroin isälle, että koen olevani heikko ja epäonnistunut, jos suostun hoitoihin. Isä sanoi, että se on pelkkää egon puhetta. (Jota siis ei kannata kuunnella, koska egolla ei ole käytännössä mitään väliä lopputuloksen kannalta. Ja lopputuloshan on herätä tästä unesta ja päästä ikuiseen vapauteen.)

Näiden keskustelujen osalta reissu meni juuri niin kuin toivoinkin.

Sen sijaan erityisen raskasta oli käydä äidin, veljen ja mummun haudalla. Väkisin tuli mieleen, mihin ihmeeseen minut haudataan, kun en kuulu minnekään.

Raskasta oli myös nähdä huoli isän kasvoilla. Tai ehkä paremminkin tunnelma oli niin painostava ja seisahtunut, että halusin äkkiä pois.

Tänään kävin magneettitutkimuksessa, ja pian sen jälkeen minut pyydettiin jälleen kerran ultraäänitutkimukseen.

Oikeasta rinnasta löytyi toinen, minikokoinen patti, josta otettiin koepalat. On pieni mahdollisuus, että kyseessä on vain nesterakkula, joka kuivahtaa aikanaan. Minulla vain on aavistus, että se ei kuivahda eikä ole nesterakkula.

Sain niin hyvät esilääkkeet magneettia varten, että tällä hetkellä ei itketä eikä naurata. Seuraavaksi odotellaan. Minulle soitetaan viikon päästä torstaina tai viimeistään perjantaina. Silloin ilmeisesti selviää, milloin pääsen lääkärin juttusille.