Tulin eilen kotiin viikon unelmalomalta. Olin niin uupunut ja ahdistunut, että vetäisin kotona kaksi isoa pitsaa ja kolmesataa grammaa suklaata, minkä jälkeen sammuin sänkyyn.

Tiesin jo etukäteen, että viikko samassa huoneessa kahden vieraan henkilön kanssa saattaa olla liikaa. Varsinkin, kun toinen heistä löytyy sanakirjasta kohdalta kaikki kliseet täyttävä maalaisjuntti ja toinen on hoikka ja nätti bulimikko.

Ensimmäisenä iltana kohteessa sain jäätävän ahdistuskohtauksen. Se ei onneksi ollut yhtä paha kuin viime marraskuussa ulkomailla, mutta koettelemus silti. En muista illasta oikeastaan muuta kuin sen, mitä viestejä olen Marille silloin kirjoittanut.

Olin valvonut puolitoista vuorokautta, joten univaje todennäköisesti laukaisi ahdistuksen. Aiemmin päivällä olin kuunnellut Karsan kommentteja ulkonäöstäni. Sanoin Karsalle yhdestä kuvastani, että kerrankin saimme otettua sellaisen kuvan, jossa näytän ihan normaalin kokoiselta. Karsa tuumasi tähän, että kyllä isostakin ihmisestä saa normaalin, kun laittaa tarpeeksi taustaa kuvaan.

Ilmeisesti olin samana päivänä kommentoinut jonkun naisen kokoa, koska viestien mukaan Karsa oli myös sanonut, että tuon naisen rinnalla sinäkin näytät pieneltä. Tai jotain vastaavaa.

Oikeastaan sillä ei ole väliä, mitä Karsa kommentoi ulkonäöstäni. Hän sanoi vain, mitä minun piti kuulla sillä hetkellä. Jos olisin ollut oma normaali itseni, olisin ottanut kommentit huumorilla ja kuitannut jotain takaisin. Mutta olin tosiaan valvonut ja huonolla fiiliksellä jo ennen reissuun lähtöä.

Karsan kommentit laukaisivat jotain minussa. Yleensä pystyn sivuuttamaan kokoni, kun olen rantalomalla. Nautin rantahiekalla kävelystä ja siitä, että pääsen uimaan lämpöiseen meriveteen. Nyt mietin koko viikon vain sitä, miten iso ja lihava olen ja miten minut pitäisi poistaa muiden tieltä.

Minusta tuntui koko viikon siltä, että haluaisin repiä itseni pieneksi kappaleiksi ja sitten vain häviäisin lopullisesti tästä maailmasta.

Kuuntelin öisin Karsan kuorsausta ja mietin, mitä usean päivän univaje vielä saa aikaan. Päivisin yritin olla normaalisti, koska en tietenkään halunnut pilata muiden lomafiilistä ja halusin itsekin nauttia viikosta. Iltaisin lähdin melkein joka ilta muita aiemmin huoneeseen, koska en kestänyt olla kenenkään seurassa. Kaikki sosiaalisuus ja näkyvillä oleminen olivat liikaa siinä tilassa.

Hanna (Karsan naisystävä) osoittautui tosi mukavaksi ja rennoksi tyypiksi. Meillä oli hyviä keskusteluja ja oli kiva tutustua häneen paremmin. Surullista oli huomata, mitä kaikkea siloteltu ulkokuori voi pitää sisällään.

Hanna siis kärsii bulimiasta, minkä kyllä huomasi. Hän veti tolkuttomia määriä ruokaa ja stressasi lomakiloista, turvotuksesta ja herkkujen syömisestä. Vähän väliä hän ui matkaa tai suunnitteli salitreenejä viikolle.

Tiesin Hannan bulimiasta ja siitä, että hän ei halua asiasta puhua. Päätinkin jo ennen reissua, että en osallistu mihinkään lomakilokeskusteluun tai vastaavaan. Olisin halunnut nauttia lomasta niin, että joka ruokailussa ei puitaisi läskejä tai kaloreita tai sitä, miten sokeripitoista tuore ananas on tai millä keinoilla voi kiihdyttää aineenvaihduntaa.

Kuten arvata saattaa, tämä sanakirjasta maalaisjuntin kohdalta löytyvä mies nimeltä Karsa ei jättäytynyt keskustelun ulkopuolelle. Päinvastoin. Mies oikein lisäsi vettä myllyyn. En oikeasti voi vieläkään käsittää, miten tökeröjä kommentteja Karsa laukoi Hannalle. Ei kukaan täysjärkinen provosoi syömishäiriöstä kärsivää naista ja ota jatkuvasti esille toisen syömiä ruokamääriä tai pidä yllä muutakaan läskikeskustelua.

Olisin niin voinut tirvaista Karsaa muutaman kerran turpaan, kun hän laukoi noita kommenttejaan. Mutta tiedän, että jos olisin puuttunut asiaan, olisin vain pahentanut tilannetta, joten olin hiljaa ja mussutin hyvillä mielin sokeriananasta. Ja niin, ehkä Hanna sitten puolestaan tarvitsi herättelyä omissa kuvioissaan. En tiedä.

Jossain vaiheessa viikkoa tunnelma alkoi kiristyä, koska Karsa ei saanut tarpeeksi seksiä. Teki mieli vähän sohaista ja sanoa, että miehen lämmittelyssä on hieman korjaamisen varaa, mutta olin hiljaa. Jostain kumman syystä seksi oli ehkä viimeisenä mielessä, kun mietin Karsan kommentteja ja yritin pärjätä ahdistukseni kanssa.

Viikon kohokohta oli aavikkosafari, jonka aikana sain hetkeksi unohdettua pahan oloni. Oli aivan huippua kävellä paljain varpain pehmeällä hiekalla, kun joka puolella näkyi vain autiota hiekkadyyniä ja paahtava aurinko alkoi laskea. Mietin, että olo on ihan hyvä siihen asti, kun ajattelee, ettei oikeasti ole olemassa.

Ja olihan meillä hauskaa perjantai-iltana, kun laittauduimme ja olimme hotellin lähes tyhjässä baarissa. Hanna meikkasi minut ja aivan erinäköisenä koin, että vapauduin hetkeksi itsestäni.

Baarissa oli yksi miesporukka, joka tarjoili meille samppanjaa ja tanssitti meitä. Karsa oli toki mukana ja otti tilanteen kohtalaisen hyvin. Pientä kireyttä oli ilmassa, mutta en jaksanut välittää.

Perjantaina yksi energiakoulutuksesta tuttu nainen laittoi minulle viestiä ja kertoi, että hän oli saanut jonkin viestin yhdestä kuvasta, jonka julkaisin facessa. Nainen oli nähnyt viitassa heiluvan miehen ympärilläni ja tajunnut myöhemmin, että hän oli itse siinä ja että hän oli ollut aiemmassa elämässä joko veljeni tai isäni. Nainen kertoi, että hän saa viestiä, että kyseisellä matkalla on jokin olennainen merkitys elämässäni.

Tämä viesti vahvisti omia tuntemuksiani. Tosin viikon varrella mietin lukemattomia kertoja, että olisin voinut etukäteen suunnitella tähän elämääni vähän rattoisamman lomaviikon unelmakohteessa. Mutta ei voi mitään, näillä mennään.

Tällä hetkellä fiilis on ankea. En kestä, miten pahalta voi tuntua. Ärsyttää, kun en ymmärrä, mistä nämä vaikeat olotilat tulevat ja miten niiden kanssa kuuluisi elää. En aio tehdä itselleni mitään, mutta jatkuvat itsetuhoiset ajatukset piinaavat mieltä. Jos olisin heikompi, en olisi enää täällä. Mutta minä en ole heikko ja olen vuosia sitten päättänyt, että katson tämän elämän loppuun asti ja sinnittelen, vaikka tuntuisi miltä.

Viikon aikana mietin, että ehkä nyt on se hetki, kun kannattaisi hakea ulkopuolista apua. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, kun en halua enää syödä lääkkeitä enkä näe terapiassa mitään järkeä. Kaikki keinot on jo kokeiltu enkä ole ennenkään niistä saanut kunnolla apua.

Pakko vain luottaa siihen, että olen itse tämän sotkun viisaampien tyyppien kanssa suunnitellut ja jossain vaiheessa kaikki helpottaa.