Vointini on mennyt pikkuhiljaa huonommaksi. Torstaina ja perjantaina kävin niin pohjalla, että jos olisin yhtään heikompi enkä olisi tietoisesti päättänyt selviytyä, voisin aivan hyvin leijua nyt jossain toisella taajuudella.

Arki menee käytännössä niin, että suoriudun työpäivästä ja väliajat joko itken tai nukun paitsi öisin, kun lähinnä vilkuilen kelloa ja mietin, miten ihmeessä päästin itseni näin surkeaan kuntoon.

Salitreenit ovat hiipuneet jonnekin takavasemmalle, mikä on todella huolestuttavaa. Treeni pitää pään kasassa, ja kun se puuttuu, en tiedä, mitä jää enää jäljelle. Olen vain niin uupunut ja toisinaan niin tuskastuneessa tilassa, että ei huvita lähteä salillekin itkemään. Kaupungilla kävellessä on niin hämärää, että kukaan ei kiinnitä huomiota, jos joku vähän itkeä tyrskii räntäsateen keskellä.

Tiistaina olin ystäväni kanssa pitkän kaavan mukaan juhlimassa, mikä teki erittäin hyvää. Otimme kuohuvaa ja puimme parhaat päälle. Pussailin jonkun miehen kanssa ja oli tosi hauskaa.

En tiedä, miksi se hauskuus ei kanna hetkeä pidemmälle.

Eilen sisko tuli kummipoikani kanssa yökylään. Meinasin jo perjantai-iltana perua koko jutun, mutta en kestä huolestuttaa läheisiäni yhtään enempää.

Lopulta viikonloppu menikin ihan hyvin. Tosin veto loppui täysin eilen kaupungilla enkä saanut yöllä nukuttua, mutta silti. Kävimme tänään porukalla uimassa ja lähdin iltapäivällä salille kokeilemaan, saanko enää kropastani mitään irti. Sanotaanko, että vähintään semipaska treeni, mutta pääasia, että pystyin edes siihen.

Päätin loppuviikosta, että en uusi työsopimustani heti tammikuusta, jos minulle edes jatkoa tarjotaan. Reissuun on enää reilu kuukausi aikaa ja kieltämättä hirvittää lähteä, jos voin näin huonosti. Tiedän, että itse pärjään, mutta Mari luottaa täysin apuuni. On tiettyjä juttuja, jotka minun vain pitää pystyä hoitamaan matkan aikana, olin sitten missä kunnossa tahansa.

Uskon, että parin viikon täyslepo töistä auttaa selvittämään ajatuksia ja pääsen aamusalille rauhoittamaan hermoja. Kai se siitä.

Tämä jatkuva pahoinvointi on pakottanut miettimään, mitä oikeasti haluan elämältä. En kestä ajatusta, että en pärjää työelämässä. Tiedän, että minulla olisi vaikka mitä annettavaa, mutta pää ei pysy kyydissä mukana. Se on jotain ihan saatanasta.

Olen vähän varkain alkanut haaveilla pidemmästä matkasta Balille ensi syksynä. Bali kun on pyörinyt mielessäni melkein kymmenen vuotta. Ehkä siellä on jotain, mikä odottaa minua tai sitten ei. Jotain tässä on keksittävä, koska olo on niin epätoivoinen, että en kestä enää.