Minulla on aivan ihania ystäviä. Minsku, Piksu, Päivi, Tuula ja Toimittaja läheisimmät mainitakseni. Mietin, mitä olen tehnyt, että olen saanut noin ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä elämääni. He ovat minulle kaikki kaikessa ihan niin kuin kummipoika, isä ja siskokin ovat.

On pelottavaa myöntää, että jo jonkin aikaa on ollut parempi olo. Tai ei ehkä parempi vaan kevyempi ja helpompi. Alan uskoa, että annan itselleni lisäaikaa ja siirrän tappoaikeitani ainakin toukokuulle. Ehkä siitäkin eteenpäin, kuka tietää. Pelkään vain kesää, lämpöä, valoa ja iloisia ihmisiä.

Nyt tuntuu siltä, että pakko jaksaa katsoa vielä eteenpäin. Haluan kirjoittaa äidistä ja veljestä, vaikka se olisi miten vaikeaa. Haluan saada kaiken tuskan ja turvattomuuden kansien väliin. Pitää kirjaa käsissäni ja todeta, että minusta on johonkin ja saan jotain minulle henkilökohtaisesti suurta ja tärkeää aikaiseksi.

Tapailen edelleen aika tiuhaan tahtiin miehiä. Eilen yksi mies käväisi luonani ja laukesi parin työnnön jälkeen. Oli lievästi sanottuna hämmentynyt olo, mutta mikäs siinä. Uutta kehiin.

Toivoisin niin, että tapahtuisi ihme ja asiat alkaisivat järjestyä. En millään tahtoisi aiheuttaa enempää surua ja murhetta läheisilleni. Parantuminen takapakkeineen pelottaa hirveästi. En kestä sitä, että tipun näistä korkeuksista joku päivä ja sitten taas pitäisi jaksaa kasata itsensä. Masennus on niin valtava osa minua. Hyvä olo on vain pintaa, joka voi pyyhkiytyä pois mikä hetki hyvänsä.