Tänään on ollut huomattavan raskas päivä. Kerroin Tapsalle (kommentoi joskus blogissani) isäsuhteestani, mistä tuli hirveä tuskatila päälle. Tosin äskeinen pikapuhelu ja höpöttely Piksun kanssa kevensi tunnelmaa.

Olen herännyt tänään neljältä, käynyt lenkillä heti perään ja syönyt loppupäivän. (Neljä isoa pullaa, kaksi sämpylää, keksejä, puolikas kääretorttu, puolipellillistä kasvisproteiinipiirakkaa, raparperipiirakkaa, kakkua ja danonerahka.)

Poljin äsken köykäisellä kuntopyörällä tunnin ja hiilarihiki kasteli koko paidan märäksi. Siihen päälle yliannostus laksatiiveja ja lopulta löysin itseni tunkemassa sormia kurkkuun ja yrjösin. Ehkä enemmän henkistä ahdistusta kuin juuri syötyjä ruokia, mutta yrjö mikä yrjö. En tiedä, toivonko että tästä tulee tapa vai että ei tule. Tiedän että toivon että kuolen.

Voi jeesus sentään, miten voi ihminen inhota itseään.

Yritän olla ajattelematta kaikkia ankeita isäjuttuja, mutta ei tarvitse kuin katsoa peiliin ja kaikki vyöryy päälle. Olisikin yksinkertaista vain inhota isää ja olla katkera, mutta kun hän on yksi elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä. Miten siinä sitten ollaan sekamelskan keskellä, en tiedä.

Kaiken lisäksi näin tänään kahta tätiäni, jotka näyttivät hämmästyttävän paljon äidiltäni. Oikein hätkähdin, kun toinen tädeistä heilautti kättään ja päätään niin kuin äitikin teki. Huh.

Kysyin isältä tänään, onko hän nähnyt äidistä unta. Ei kuulemma ollut, mutta he juttelevat kyllä. Okei, kuulostaa taas "normaalin" ihmisen korviin täysin sekopäiseltä, mutta isä tosiaan juttelee äidin kanssa ja saa häneltä vastauksia. Ja tadaa, niin juttelen minäkin ja vastauksia satelee niin paljon kuin vain kerkeän ja haluan ottaa vastaan.