Kävin äsken hakemassa päivän pullat. Äidin kuolemasta lähtien olen toteuttanut niin sanottua pulladieettiä, joka toimii hyvin siihen asti kunnes paino alkaa nousta. Vielä niin ei ole käynyt, kiitos salireissujen. Kiva lyllertää tuolla ulkona kuin joku vanha mummeli, joka on kenties jo parhaat päivänsä nähnyt. Henki ei vaan kulje ja rintaan sattuu. Terapeuttini sanoi, että se voi olla pelkästään psyykkinen reaktio äidin kuolemaan. Otan ikään kuin äidin fyysisen tuskan kannettavakseni. Kiva.

Kuuntelen repeatilla This is the lifea ja havahdun välillä tähän maailmaan, kun puhelin piippaa tai postia kolahtaa luukusta. Muuten olen ihan pihalla omassa suljetussa maailmassani. En kuule enkä näe mitään, vaikka kuulen ja näen. Ahdistaa.

Eilen kävin psykiatrin juttusilla. Aloin itkeä, kun kerroin äidin kuolemasta. Mies sanoi, että eikös se ollut odotettavissa. Tuli aika paska olo. Kyllähän se oli odotettavissa, se on ollut sitä melkein kolmekymmentä vuotta, mutta silti. Tekeekö odotettavuus äidin kuolemasta jotenkin vähemmän järkyttävän tai surullisen asian. Pitäisikö nyt osata käyttäytyä järkevästi ja ei niin surullisesti, koska tiesimme että äiti kuolee. En ymmärrä.

Mies kysyi, onko vointini muuttunut huonompaan tai parempaan suuntaan. Vastasin, että tästä huonommaksi vointi tuskin voi mennä. Mies sanoi, että se on varmasti totta.

Keskustelun jälkeen mies sanoi, että nyt muutetaan lääkitystä. Iltalääke jää kokonaan pois, kahdessa muussa säädettiin annostusta. Lisäksi aloitan uuden tehostavan lääkkeen, jonka pitäisi olla joku superhyvä. Siispä odotettavissa on mielialan huimaa kohenemista. Uskoo ken tahtoo.

Elämä on raskasta.