Minun piti eilen nähdä yksi mies. Hän on toimitusjohtaja, jonka olen täällä joskus maininnut. Näimme viimeksi kolme vuotta sitten heti äidin kuoleman jälkeen ja siitä lähtien olemme pitäneet silloin tällöin yhteyttä. Alkuvuodesta hengailimme monet yöt facessa, kun kumpikaan ei saanut nukuttua.

Vielä kun olin reissussa, sovimme, että hän tulee käymään lauantaina. Korostaisin, että hän on aina ollut se innokkaampi osapuoli ja minä jarrutellut, kun ei tunnu miltään. Nyt kun yritän sosiaalistua, päätin nähdä hänet.

Perjantaina juttelimme pitkään ja vielä illalla sovimme, että hän tulee. Lauantaina miehestä ei kuulunut mitään eikä hän ilmestynyt paikalle. Vähänkö oli tyhmä olo. Loistavaa jatkumoa reissussa kokemalleni paskalle kohtelulle.

Paras juttu on se, että kun jatkuvasti kuulee negatiivista palautetta itsestä ja saa ankeaa kohtelua, alkaa päästä kaiken yläpuolelle. Ei tunnu enää miltään muulta kuin siltä, että näin on hyvä, minä olen hyvä, tarpeeksi hyvä. Ehkä alan viimein päästä siihen pisteeseen, että on aivan sama mitä muut minusta ajattelevat. Jos joku haluaa olla idiootti, antaa olla, mutta voi olla sitä jossain muualla kuin minun lähelläni.

Tänään oli hieno päivä. Ei ahdistanut enää niin paljon ja näin Tuulaa pitkästä aikaa. Kaupungilla oli kiva kulkea lyhyessä farkkuhameessa, kun pohkeissa on ensimmäistä kertaa elämässäni ruskeaa väriä. Pienet ilot kantavat pitkälle.

Huomenna alkaa kolmen viikon harjoittelu ja sitten erittäin ansaittu pitkä kesäloma. Aamen.