Tuskin on mitään järkeä jauhaa tätä samaa paskaa päivästä toiseen, mutta en tiedä mitä muutakaan tehdä. Minä sekoan hetkenä minä hyvänsä ja pahoin pelkään, että äiti ja isä ovat todistamassa sitä, koska olen vielä torstaihin asti maalla.

Olin äsken lenkillä ja valehtelematta meinasin tukehtua liki hysteeriseen itkuuni. Hermoista ei ole mitään jäljellä eikä "etkö saatana lujempaa läski pääse" -vuoropuhelu itseni kanssa ainakaan helpota oloa. Minä ajattelin, että tulen hulluksi siellä lenkillä. Tuntui niin käsittämättömän hirveältä.

Nuuhkin veljeltä jäänyttä Hugo Bossia ja katselen valokuvia. Huokaan syvään, pyörittelen päätä ja toistan mielessäni, että tämä ei voi olla totta. Mitään näin pahaa ei voi tapahtua meille. Veli on vain jossain käymässä ja tulee ihan kohta takaisin. Heittää pitkiä otsahiuksiaan pois silmiltä ja on niin aito iloinen pikkuveli kuin vain voi olla. Mutta sitten olen taas ostamassa hautakynttilöitä ja katsomassa auton ikkunasta hautausmaalle, palaako veljen haudalla vielä kynttilä. Kuulen, kuinka äiti sanoo, että siellä se meidän pienokainen on ja olen vain hajota tähän tuskaan.

Miksi tuntuu näin pahalta. Voisinko vain seota nyt täysin, etten joutuisi enää kestämään ja kokemaan tätä tuskaa. Enkö ole jo kärsinyt tarpeeksi. Enkö saisi jo levätä. Päästä täältä pois veljen luokse. Miten lujaa puristaisin kaulasta ja pörröttäisin mustia laineelle meneviä hiuksia ja sanoisin, että on ollut niin julmetun kova ja raastava ikävä. Anna anteeksi kaikki pahat sanani, jos niitä joskus sinulle sanoin. Mutta en usko sanoneeni, koska olen rakastanut sinua aina niin kovasti. Pitänyt sinusta huolta, puolustanut ja tarkkaillut sivusta, että sinusta ei vain tule tällaista mielisairasta kuin minusta.

Mutta sitten sinä menet hurjastelemaan moottorikelkalla ja kuolet. Eihän se voi mitenkään olla totta.