Kuntoutustäti sanoi eilen, miten mukavaa on, kun aamuisin on valoisaa ja iltaisinkin. Tulee kevät ja aurinko paistaa. Teki mieli sanoa, että ahdistun valosta ja siitä, että ihmiset piristyvät ja minä sulkeudun entisestään. Mutta myöntelin vaan, että niin, onhan se mukavaa herätä valoisaan aamuun. Onneksi yöllä on pimeää, kun on tainnut elämä mennä yhdeksi valvomiseksi.

Olen vihainen veljelleni, että hänen piti mennä kielletylle reitille ajamaan. Olen vihainen siitä, että lumipyry peitti vaarallisen kohdan ja veli lensi tappokoneensa kanssa ja kuoli. Olen vihainen itselleni, etten voinut pelastaa veljeäni, vaikka tiedän, miten hullu koko ajatus on. Mielessä kummittelee uni, jossa äiti syytti minua veljeni kuolemasta.

Olen vihainen äidille, että hän kuoli ennen kuin lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Äiti antoi periksi kesken kaiken, vaikka tiedän, että hän taisteli useita vuosia sairautta vastaan. Olen vihainen itselleni, että viimeisinä tunteina toivoin äidin luovuttavan. Mutta halusin vain, ettei hän joutuisi enää kärsimään. Sekavaa. En oikeasti ajattele, että äiti antoi periksi ja luovutti. En tiedä mistään mitään.

Olen vihainen itselleni, että tunnen vihaa kuolleita läheisiäni kohtaan. Kaikista pahoista tunteista huolimatta olen ikionnellinen ja kiitollinen, että rakkaani ovat päässeet pois tästä pahasta elämästä ja he ovat nyt jossain helpotuksen ja vapauden tilassa.

Näin poliisin eilen yli vuoden tauon jälkeen. Pidättelin itkua, kun hän oli poikkeuksellisen myötätuntoinen kokemaani kohtaan. Hän kirjoitti aiemmin, että on saanut elämänsä parasta seksiä minun kanssa. Mitä järkeä on olla tyytyväinen tuosta kommentista. Ja silti olen ja haluan lisää ja lisää uusia miehiä.