Huomaa, että joulu on tulossa. Ahdistuskäyrä nousee päivä päivältä, mutta olen pärjännyt kohtalaisen hyvin. Viime viikonlopun olin siskon luona ja testailin joulufiilistä. Söimme jouluruokia ja kuuntelin poikien kanssa Antti Tuiskun joululevyä. Hieno viikonloppu huipentui siihen, että kävelin rautatieasemalta itkien kotiin. Mielessä kaiken maailman surulliset varpuslaulut, ikävä rakkaita ja pelko, jos kohta taas joku kuolee. 

Ei auta synkistellä. Tälle vuodelle on vielä iloisia asioita luvassa. Ne kantavat kyllä. Pari kertaa olen jo innostunut ajatuksesta, miltä tuntuu päästä halaamaan hierojapoika-Johnia vierailla mailla. Toki tiedän, että on aika hölmöä ajatella hänen kaipaavan minua, mutta luulen, että ainakin sen halauksen saan. Sen verran tässä on vuoden aikana pidetty yhteyttä ja kai hän on edelleen tulossa vierailulle harjoittelumaahani. Nauretaanko kaikki yhdessä. Pilvilinnoja on kiva rakentaa, kun tippuminen on niin hirmu hauskaa. Sitä paitsi jos ei vanha suola janota, otan mielelläni käsituntumaa muidenkin kuin Johnin teräksisiin pakaroihin.  

Vaikka olen surullinen, pystyn onneksi ottamaan kaiken irti pienistäkin ilon hetkistä. Tänään esimerkiksi olin kuolettavan tylsällä luennolla. Luokka oli vähän erilainen, ja istuin yhden kuuman adoniksen vieressä. Kuolaa ja hikeä valui, kun mietin, mitä kaikkea sen tyypin kanssa olisi voinut tehdä. 

Luokassa kiersi nimilista ja poitsu kirjoitti nimensä minun jälkeeni. Hänellä ei ollut kynää, joten tarjosin omaani. Ota tästä, sanoin ja poitsu katsoi silmiini ja hymyili. Oh my god, mikä hymy. Kun tyyppi antoi kynäni takaisin, hän hipaisi samalla kättäni. Siinä lenteli joitain kipinöitä olin huomaavinani. Tunnin aikana poitsu vilkuili vähän väliä minun suuntaani tai oli muuten vaan levottomalla päällä. Anyway, näköjään koulussakin voi olla satunnaisesti kivaa.

(Adanne, laitatko blogisi osoitteen kommentteihin tai sähköpostiini. Lukisin mielellään.)