Minä: ”Voitais kyllä lähteä sinne Aasiaan, niin saisin edes vähän olla sun kaa rauhassa.”

Körde: ”Ihan vielä en uskalla lähtee sun kans. Oon miettinyt, mut katotaan nyt hetki vielä, kun en tunne sua yhtään. Aion kyllä tuntea, kun on taas aikaa. Usko vaan, niin sitä tulee vielä.”

M: ”Kuule sitä aikaa ei välttämättä ole, kun kumpi tahansa voi kuolla milloin vaan. Pitäis elää ja tutustua tässä hetkessä. Mun mielestä.”

K: ”Joo. Se tuli mulle hiljan selväksi. Mutta tästä oravanpyörästä ei niin vaan hypätä pois.”

Ei taas riitä sanat kuvailemaan sitä turhautuneisuuden määrää, mitä koen rakkaani Körden kanssa. Miehen toiminta on niin klassista kuumaa/kylmää -säätämistä, että ei tosikaan. Aina kun ehdin toivoa, että nyt pääsimme askeleen eteenpäin, otamme ainakin viisi askelta taaksepäin.

Körde kyseli kuulumisiani neljän päivän hiljaisuuden jälkeen. Hän oli viettänyt vapun kavereidensa kanssa. Kun sanoin, etten voi olla aina se, joka ehdottaa näkemistä (ja joka pitää tätä ihme kuviota hengissä), hän otti siitä vähän itseensä. Kördestä kuulemma tuntuu, että en halua näyttäytyä hänen seurassaan. Kun kerroin, miten asia on, viestittely meni oudoksi ja hän sanoi, ettei puhuta tästä nyt.

M: ”Jos tuntuu, että et tunne mua, niin mitä sille sun mielestä pitäis tehdä?”

K: ”Ottaa vitusti etäisyyttä. Niin yleensä tekisin. Mutta järki lähtenyt.”