Ensimmäinen harjoitteluviikko takana. Väsyttänyt on pirusti, mutta jännitys kaikkosi ensimmäisen päivän aikana. Olen päässyt tekemään tosi paljon kaikkea mielenkiintoista. Avustin (nuorta komeaa) mieslääkäriä likvor- ja pleurapunktiossa, kanyloin kerran onnistuneesti ja useammin pieleen, mutta pääasia, että potilaat antavat opiskelijan edes yrittää. Kaiken maailman letkutuksia on tehty ja verensiirtoja ynnä muuta kivaa. Viikon on kruunannut pari vittupääpotilasta, joilla on selkeästi jotain opiskelijoita vastaan. Koko ajan pitää aukoa päätä jostain. Sitä jaksaa kuunnella kahdeksan tuntia, mutta eilen olin töissä aamuseitsemästä iltakymppiin ja kyllä viimeiset hetket ottivat koville. Kestohymy vain päälle ja menoksi.

Alkuviikosta hoidin nuorta miespotilasta, joka on vaikeasti sairas. Kyllä otti koville. Selvästi nuoret Mikan ikäiset miehet ovat kovin paikka minulle. Ahdistus on hirveä, ja päässä pyörii vaikka mitä ajatuksia. Yritä siinä samalla keskittyä itse asiaan.

Lähtöön on kolme viikkoa, enkä ole vieläkään ostanut lentolippuja. En tiedä yhtään, mikä määränpäässä odottaa ja mitä kolmen kuukauden aikana tapahtuu. Se on samalla pelottavaa, mutta mahtava vapauden tunne. Koko ajan on levoton olo enkä malttaisi odottaa, että pääsen kokemaan taas jotain suuria elämyksiä.

Kätilötädin sisko eli toinen upea tätini soitti tänään ja pyysi syömään, kun he olivat miehensä ja tyttönsä kanssa täällä autokauppoja tekemässä. Pari tuntia meni kuin hujauksessa. Nauroin vedet silmissä, kun oli niin hauskaa. Sillä perheellä on kyllä tilannekomiikka ja paljon muuta hallussa. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, kun minulla on näin mielettömiä ihmisiä elämässäni. Parasta on se, että kaikki ovat minun tukenani ja tsemppaamassa elämässä eteenpäin.

Kätilötädin mies taisi luvata, että hän hommaa minulle unelmieni kesätyöpaikan, jos haluan. Voisin asua heidän luonaan, koska työpaikka on heidän kotikaupungissaan. Loistava tilaisuus kieltämättä. Sitten tajusin, että olin samassa tilanteessa viime kesänä. Halusin NIIN älyttömästi hoitamaan kuolevia ihmisiä ja ajattelin, että siellä on tulevaisuuteni. Ja mikä hirveä pettymys työ olikaan ja miten kannan loppukesän ahdistusta vieläkin sisälläni. Siispä en tällä kertaa hätäile, vaan katson rauhassa mitä tuleman pitää. Eihän se työpaikka minnekään katoa, vaikka odotan niin kauan, että saan tarpeeksi psykiatrisen alan kokemusta (ja nimenomaan sitä hoitotyön kokemusta, ei potilaana oloa enää kiitos).

Fiilistelyä.

Hiki päässä olen tämän viikon järjestellyt asioita ja välillä yrittänyt ottaa varastoon päikkäreitä. Tiistaina tuli vihdoin tieto kohdemaasta, että minun esittämäni tulopäivä on heille ok. Armonaikaa on 20. helmikuuta asti, ja sitten vaihtuu kotiseutu vähän eksoottisempiin ympyröihin kolmen kuukauden ajaksi. Saa nähdä, jätänkö tämän blogin huilimaan, mutta ainakin uuden perustan rinnalle. Tai siis en rinnalle, vaan hyvin erikseen ja pyrin keskittymään vain harjoitteluelämyksiin enkä vuodata sieluani kaikkien näkyville.

Tänään oli deadline monelle paperille, ja sain kuin sainkin kaiken valmiiksi. Matkavakuutus on vähän vaiheessa, koska tarvitsen siihen psykiatrilta lausunnon terveydentilastani. Pyysin korkeammilta voimilta tässä apua, ja kaikki meni kuin liukuhihnalla.

Kävin mielenterveystoimistossa kysymässä tiskiltä, miten saisin lausunnon mahdollisimman nopeasti. Täti ehdotti, että soitan lääkärille soittoaikaan tai jään odottamaan ja nykäisen hihasta, kun lääkäri on potilaiden välissä.

Puolen tunnin odottelun jälkeen mies tuli huoneesta ja sain ängettyä itseni huoneeseen sillä verukkeella, että asiaan menee vain kaksi minuuttia. Kyseessä siis oli se kammottava psykiatri, jonka luota olen monet kerrat lähtenyt itkien, kun häneltä on tullut niin karua ja tylyä tekstiä päin herkkää itsetuhoista naamaani.

Nyt kaikki meni toisin. Lääkäri sanoi, että totta kai hän kirjoittaa pikimmiten lausunnon ja voin hakea sen viimeistään iltapäivällä tai maanantaina. Vihjaisin, että lausuntoon voisi sisällyttää, että olen nykyään paremmassa kunnossa kuin joskus. Samaan hengenvetoon kysäisin, voisiko hän kirjoittaa minulle reseptin rauhoittavia varten. Mies tarkisti sukunimeni ja printtasi vanhasta reseptipohjastani uuden käyttööni.

Loistavaa.

Lääkäri kätteli, vähän nauroi ja sanoi, että eihän tässä tosiaan mennyt kuin se kaksi minuuttia. Kiva kuulla Viivi, että olet paremmassa kunnossa. Kyllähän sen sinusta päällepäinkin selvästi huomaa.

Tuo kohtaaminen pelasti päiväni ja korvasi monta ankeaa kohtaamista kyseisen lääkärin kanssa. Aika huojentavaa kuulla, että hänkin näkee minusta että olen terveempi. Tosin tarkemmin kun ajattelee, mies ei koskaan tuntunut käsittävän miten surkeassa kunnossa olin aiemmin. Mutta sama tuo. Saan lausunnon ja lääkkeet. Great.

Nyt voin hyvillä mielin ryhtyä jännittämään maanantaina alkavaa neljän viikon harjoittelua. Tiedän, monelta menen alkuinfoon, mutta varsinaiselta osastolta ei ole tullut mitään tietoa työajoista tai ohjaajasta. Nou hätä.

Ja tosiaan. Eilen varmistui, että pidän toukokuun lopussa vaihdostani esityksen noin sadalle ihmiselle. Hirvittää jo nyt pelkkä ajatuskin siitä, että änkytän puoli tuntia englanniksi tympääntyneelle yleisölle. Mutta jos selviän kolmen kuukauden vaihtopyörityksestä, eiköhän puoli tuntia mene miten päin vaan. Ja (opinto)pisteitä ropisee tilille.

Tässä yksi matkaotos. Siitä ei tullut täydellinen (kun minä olen siinä, heh), koska paikallinen mies ei ymmärtänyt ohjeitani kovinkaan hyvin. Tuula sanoi kuvan nähtyään, että ihan kuin olisit yksin koko maailmassa. That´s it. Ehkä idean ymmärtää vähemmälläkin.

Näytän tavallista möhkömmältä, koska nojaan eteenpäin ja kädet ovat polvien ympärillä. Kuvasta huomaa hienosti, miten vinossa kroppani on. Enjoy.

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Olen säästellyt tuota kulunutta sanontaa johonkin osuvaan kohtaan. Maalla viettämääni viikonloppuun se sopii täydellisesti.

Isä meni perjantai-iltana lämmittämään saunaa ja jäin Riitan kanssa hetkeksi kahden. Kysyä töksäytin, mikä hänen ja siskoni välejä oikein hiertää. Riitta sanoi, että hän ei aio puhua asiasta minun kanssani, vaan juttelee ainoastaan siskolle. Ja että mitäs siskoni on asiasta puhunut. Olin että selvä, eipä sisko ole aihetta erityisemmin kommentoinut. Sitten oli jotakin taukotilaa. "Antoisan" keskustelun päätteeksi sanoin, että teidän ongelmanne vaikuttavat meihin kaikkiin eivätkä vain teihin kahteen. En muista, mitä Riitta sanoi.

Petyin aika lailla, kun ajattelin, että minä pystyn ratkaisemaan tämänkin ongelman niin, että kaikilla on hyvä mieli. Heh, jäi vähän puolitiehen. Kai se pitää vain hyväksyä, että aikuiset ihmiset selvittävät itse välinsä ja tämä asia ei näköjään kuulu minulle. Isältä en uskaltanut kysyä viikonlopun aikana mitään, koska häneltä olisi voinut tulla täystyrmäys, jota en olisi kestänyt.

Mutta kuten Karsa osuvasti oivalsi, ainakin otin asian puheeksi ja yritin tehdä asialle jotain.

Muuten oli mukavan rentouttava viikonloppu. Kävin saunassa, makoilin äidin viltin alla, juttelin isän kanssa, viihdytin mummua ja tein köpöttelylenkin kirpeässä pakkassäässä punertavassa aamuruskossa. Ai että. Kaiken kruunasi se, että näin ihanaa kätilötätiäni kahtena päivänä. Hän on aivan upea ihminen. Vähän tuli surullinen olo, kun tajusin, että näen häntä seuraavan kerran vasta reissun jälkeen. Tätsykkä kyllä sanoi, että hän elää niin mukana tuon vaihtoreissun ajan ja että kirjoitellaan sähköpostia ynnä muuta.

On se vaan upeaa, että vaikka olen joutunut luopumaan kahdesta rakkaasta ihmisestä, tässä elämässä vierelläni on vielä monta rakasta ja tärkeää henkilöä.

(Peräti kaksi ihmistä sanoi tänään koulussa, että olen tosi ruskea. Se on kuulkaas mainitsemisen arvoinen juttu, kun muistutan lähinnä albiinoa ja murehdin aina ankeaa ihonväriäni. Huvittava juttu, mutta tulin tuosta tosi hyvälle tuulelle eli pienestä on ihmisen elämä kiinni.)

Olen jo pitkään murehtinut uniongelmiani. On raskasta, kun ei saa nukuttua kunnolla ja on koko ajan uupunut olo. Illalla ahdistaa mennä nukkumaan, kun ei tiedä, miten yö menee ja miten poikki on aamulla. Olen yrittänyt iltakävelylenkkejä, meditointia, rukoilua ja pitänyt kiinni säännöllisestä vuorokausirytmistä. Ei auta.

Matkalla luin kirjan Pyydä, niin saat. Suosittelen tuota joka ikiselle. Tajusin, että mikä tahansa voima tai kuka tahansa ihminen antaisi minun nukkua normaalisti paitsi minä itse. Minä en salli itselleni hyvää ja rentouttavaa unta.

Aamulla kun kävelin salilta kotiin, kehittelin ajatusta eteenpäin. Ymmärsin, että kaiken takana on jälleen kerran pelko. Minun on tosi vaikea antaa itselleni lupa rentoutua, päästää irti jatkuvasta tarkkailusta ja elämän kontrolloimisesta. Jos hetkeksikin herpaannun, joku voi kuolla.

Mikan kuolemasta tulee maaliskuussa neljä vuotta. Joka päivä ymmärrän paremmin, miten traumaattinen kokemus Mikan kuolinilta minulle oli. En ole päässyt siitä vieläkään yli. Tajuan järjellä, että minun unettomuuteni tai läpi yön nukkumani tunnit eivät tapa ketään läheistäni tai pelasta heitä kuolemalta. Mutta kun järjellä ei ole tämänkään asian kanssa mitään tekemistä. Se on tunne mikä vie, ja minä muistan vain sen julmettoman kauhun tunteen, kun heräsin kesken yöunien ja jouduin kuulemaan, että Mika on kuollut.

En tiedä, miten ratkaisen tämän ongelman. Luulen, että se ratkeaa itsestään kolmen kuukauden vaihtoreissulla. Pakko vain mennä juosten kohti pahimpia pelkoja, ei tässä muu auta. Lähden tuhansien kilometrien päähän Suomesta ja voin murehtia ja pelätä itseni hengiltä kolmessa kuukaudessa TAI sitten päästän irti ja otan vastaan kaiken mitä on tullakseen. Johan se on perkele, jos loppuelämäni valvon yöt vahtimassa ja odottamassa seuraavaa kuolinuutista.

1.1.2012

Viime yönä oli hengenlähtö lähellä. Kävelimme Merjan kanssa rannalle katsomaan ilotulituksia. Mitä lähemmäksi rantaa tulimme, sen kaoottisemmaksi tilanne kävi. Tie ja ranta olivat kuin miljoonia intialaismiehiä kuhiseva muurahaispesä.

Lopulta löysin itseni tilanteesta, jossa en tiedä miten monta kättä on kourimassa rintoja, takapuolta, jalkoväliä. Mekko on lähdössä pois päältä, kenkä irtoaa portaikossa. Iskee sellainen pakokauhu ja paniikki, jota en ole ikinä edes mielessäni kuvitellut. Ajattelen, että tästä ei voi selvitä enää hengissä. Kuolen miesten raiskaamana ja tallomana pölyiseen rantahiekkaan.

Merja alkoi kiljua aivan hulluna, ja saimme vähän tilaa ympärille. Oli vähän taas ilmaa hengittää. Minä ajattelin pelastaa kadonneen kenkäni ja kumarruin maahan portailla. Lienee selvää, miten pienestä oli kiinni, ettei mieslauma kaatunut päälleni, kun kumarruin portaikossa.

Luojan kiitos yksi iso paikallinen mies puolusti meitä ja teki tietä, että pääsimme pahimman ahdistelijamassa läpi. Silti koko ajan jostain tuli kouria puristelemaan ties mistä.

Tajusin jälleen kerran karvaasti, miten yksi pieni hetki voi muuttaa kaiken. Minä melkein kuolin. Se vain on niin eikä siinä ole paljon ylidramatisointia. (Myöhemmin kuulin, että samalla paikalla yksi brittipariskunta oli ryöstetty puukolla uhaten.)

Olen aina ajatellut, että pituuteni, leveät hartiani ja voimani pelastavat minut kaikista uhkaavista tilanteista. Järkyttävää, miten pieneksi ja heikoksi tuntee itsensä, kun jää noin suuren ahdistelijajoukon keskelle. Mietin vain, minkälaista olisi ollut joutua kymmenien raiskaamaksi ja tukehtua tallottuna hiekkaan.

Kun pääsimme hotellille, menimme kuutamouinnille ja tarjoilijapojat olivat innoissaan. Yöllä kun tulin drinksuilta tien toiselta puolen, vetäisin vielä yhden panon hotellin vartijapojan kanssa. Numero 178 saanko esitellä. Luulen, että olen ansainnut normipanon kaiken tapahtuneen jälkeen.

Mietin ennen, miten reagoisin, jos henkeni olisi vaarassa. Siis siten, että joku muu voisi tappaa minut enkä minä itse. Nyt tiedän, että elämänhalu on minussa syvällä. Pelkäsin, että oikeasti kuolen ja ensimmäinen ajatus oli paeta ja puolustautua. Vaikka kuolema vetää puoleensa, näköjään haluan silti elää.

Pohjaton yksinäisyys ja lohduttomuus ovat vain raskaita taakkoja kantaa. Tiedän, että kotini on siellä, missä äiti ja Mika nyt ovat. Kaipaan sinne joka ikinen hetki, mutta minun pitää vain hyväksyä, että minun aikani ei ole vielä.

3.1.2012

Viime yö meni hiljaisessa baarissa. Väki oli täysin kaikonnut. Pienehkön mahaoireilun jälkimainingeissa viina ei maistunut ollenkaan. En ole juonut paljoakaan koko reissun aikana.

Onneksi baarista löytyi matkan neljäs pano. Ihan komea ja lihaksikas poitsu, jonka kanssa kävimme panolla jossain kadun varrella pilkkopimeässä. Ensin yritimme jalkapallokentän liepeillä, mutta meidät keskeytettiin.

Hirveä hiki ja fiilis, että lopettaisi jo. Ihan ok, ei tuntunut miltään. Enemmän tyydytin omaa riippuvuuttani kaataa jatkuvasti uusia miehiä. Ulkonäön ja kropan kehumiseenkin alkaa jo turtua. Mutta hyvä näin. Suomessa ei paljon huomiota saa, joten tällä reissulla jaksaa taas jonkin aikaa.

29.12.2011

Synttäripäivä meni itkuksi kuten arvata saattoi. Vuoden aikana on kertynyt ihan liikaa odotuksia tämän loman ja oman toipumisen suhteen. Itku tuli, kun mietin, miten paljon haluaisin vain olla kuollut ja miten tuleva vuosi ahdistaa.

Eilen olimme Merjan kanssa diskoilemassa. Moikkasimme ensin Johnia ja lähdimme sitten tanssimaan. Etsimme ilmaisten drinksujen tarjoajaa. Löytyi ja piip, totaalisen väärä valinta. Paksukainen ja sen nysverö kaveri.

Drinkit saatuamme yritimme eksyttää pojat. Ei aivan onnistunut. Joka saamarin nurkasta he meidät löysivät. Meni ehkä kymmenen minuuttia, kun alkoi omistaminen ja käskyttäminen. Älä tanssi siinä, kun nuo vieraat miehet voivat kosketella sinua. Tule tähän (näyttää neliösentin kokoisen alueen edestään). Minähän en siedä määräilyä yhtään, joten lopulta huusin nouta päin paksun pojan naamaa. Lopulta pääsimme livahtamaan taksiin.

Tänään tuijottelin yhden taksipojan kanssa, mutta jätin homman virittelyasteelle. Sen sijaan koukkuun tarttui komea ja lihaksikas mies, joka pyysi drinkille. Totta kai lähdin, kun piti saada taas yksi pano alta pois.

Löysin itseni pimeältä rannalta selittämässä 31-vuotiaalle neitsytpojalle, että jos et pane minua nyt, lähden tästä hotellille nukkumaan. Mietin, tällainenko minusta on tullut. Arkojen ja pelokkaiden muslimimiesten väkisinmakaaja.

Tilanne oli sen verran kiihottava, että varmaan valuin pitkin reisiä. Poitsu ei lämmennyt, tai no lämpesi sen verran, että veti käteen ja laukesi. What the fuck. Ei kuulemma voi panna minua, koska en halua olla hänen tyttöystävänsä enkä mennä naimisiin.

Luulen, että poika traumatisoitui pahemman kerran, kun tapasi tällaisen moraalittoman neitokaisen, joka haluaa vain yhden nopean panon eikä mitään muuta.

Lopulta hermostuin poitsun nyhväämiseen ja jahkailuun ja kävelin varsin vauhdilla hotellille. Saatana, että voi vituttaa. Jumaliste, mihin ääliöihin voin aina törmätä. En ikinä enää sekaannu muslimimieheen, neverever.

Olin aiemmin tänään Johnin kanssa katsomassa auringonlaskua. Ihanan avara rauhallinen ranta ja upea meren kohina. Ehkä loman paras hetki vain kuunnella ja katsella päättymätöntä merta.

Olen pettynyt, kun Johin seura ei tunnu yhtä hyvältä kuin viime vuonna. Tosi pettynyt. John ei muistanut, että Mika on kuollut, vaikka juttelimme siitä viime vuonna. Totta kai tiedän mikä playboy hän on, eikä hän voi muistaa joka hoidon henkilökohtaisia tragedioita. Jotenkin vain Johnin muistamattomuus vei pohjan kaikelta ja tajusin, että viime vuoden henkisen yhteyden kokeminen Johnin kanssa oli pelkkää mielikuvitusta. Ahdistavaa. Tunsin itseni ehkä maailman yksinäisimmäksi.

Kysyin Johnilta, minkälaisia energioita hän minussa aistii. John sanoi, että olen kovin iloinen ja nauran paljon, mutta syvällä sisimmässäni olen hyvin yksinäinen enkä oikeasti kovin onnellinen. Touche.

Olen ehkä riekaleina ahdistuksesta. Odotin niin paljon tältä lomalta. Luulin, että olen jo tosi vahvoilla itseni kanssa ja että kestän pettymyksiä. On ankeaa huomata, että minulla on edelleen rasittava pakkomielle seksin suhteen ja että tunnen itseni hirveän hylätyksi ja yksinäiseksi.

Mitä enemmän etsin ihmistä, joka voisi edes hetkeksi poistaa lohduttomuuden ja yksinäisyyden tunteen, sitä varmemmin tulee turpaan niin että tukka heiluu.

Tuntuu tyhmältä, että raadoin äärirajoilla viime kesän, jotta saisin matkarahat kasaan. Minä voin ahdistua, itkeä ja olla surullinen kotonakin. Miksi ne tunteet pitää kantaa mukanaan jonnekin Intiaan, kun olisi tarkoitus rentoutua ja pitää hauskaa.

Olen niin uskomattoman väsynyt tähän paskaan oloon. Haluan olla tyytyväinen elämääni, voida hyvin ja nauttia ihan kaikista pienistäkin asioista. Minä olen terve, juuri sopivassa iässä, minä voin tehdä ihan mitä vain haluan. Olen vapaa ja elossa.

Seuraavia tekstejä ei ole mitenkään tehty lukijaystävällisemmäksi eli luvassa pelkää flowta.

26.12.2011

Johnin näkeminen menee kirkkaasti elämäni huippuhetkien topkymppiin. Kävelimme Merjan kanssa baarikatua ja yritimme löytää Johnin baarin. Merja sanoi jossain vaiheessa, että tuossahan se paikka on. Katsoin baarin suuntaan ja näin Johnin tuijottavan minua. Kävelin lähemmäksi ja John sanoi "oh my God, I cannot believe my eyes". Miekkonen tuijotti minua aikansa, seurasi paljon naurua ja sitten John kaappasi minut isoon halaukseen.

Baari-ilta oli kiireinen, joten John kävi vain välilla kutittelemassa ja ihmettelemässä, miten voin olla siellä. Hän sanoi, että näytän paremmalta kuin viime vuonna. Mietin, että ehkä vuoden aikana sisälleni syttynyt valo sulattaa kaikki selluliitit ja mahamakkarat ja oikeasti näytän paremmalta kuin vuosi sitten.

Meni puolitoista päivää eikä Johnista kuulunut mitään. Aikani jahkailtuani päätin, että unohdan tyypin. John tietää numeroni ja että olen täällä vain kaksi viikkoa. Jos ei seura nappaa, ei väkisin.

Kun olin luopunut haaveestani saada viettää hienoja hetkiä Johnin kanssa, hän ajaa mopedilla ohi ja huutaa kadulla nimeäni. Sillä tiellä ollaan nyt, ja huomenna syntymäpäivänäni meillä on niin sanotusti treffit. Luulen, että tästä tulee paras syntymäpäivä ikinä.

27.12.2011

Synttäriaamu. Olin eilisillan prätkäajelulla yhden Viskin kanssa. Moni kakku päältä kaunis ja sitä rataa. Komea, pitkä mies kivoilla tatuoinneilla ja lihaksilla.

Heti alusta meni vaikeaksi, kun mies tuli autolla eikä tajunnut, että lähden vain pyöräajelulle, en bilettämään enkä syömään. Aikamme väiteltyämme sanoin miehelle, että haluan yhden panon ja sitten takaisin hotellille. Sitä ennen olin hytissyt kylmästä pyörän kyydissä jossain keskellä pimeää korpitietä.

Pano otti paikkansa rannalla niin sanotussa hiekkapohjaisessa ladossa aurinkotuolilla. Ah, mitä romantiikkaa. Itse pano oli onneksi nopsaan ohi, koska Viski meinasi laueta jo autossa housuihinsa.

Sen jälkeen alkoi vinkuminen. Anna lisää, vielä kerran, give me milk. Voi ällötys. Niin ja venäläisnaiset kuulemma haluavat aina vain lisää ja lisää seksiä, miksi sinä et. No, minä olen suomalainen ja teen mitä haluan.

Onneksi pääsin hotellille. En varsinaisesti pelännyt, lähinnä alkoi ahdistaa tuollainen turha pano. Sitä paitsi näen Johnin tänään, ja toisessa rinnassa on kiva puremajälki (Kielsin kyllä monta kertaa.) ja Viski päivystää hotellin vastapäisellä kadulla. Voihan perse, jos nyt onnistuin pilaamaan kaiken.

Ai niin. Viski sanoi, että hän voi järjestää minulle joukkopanon, jos haluan. Kieltäydyin kohteliaasti. Viisikin yhtä päällekäyvää ja sinnikästä miestä olisi jopa minulle liikaa. Eikä seksi tunnu miltää, joten miksi vaivautua. John on se, jonka kanssa haluan oikeasti viettää aikaa, mutta pakkomielteet vievät mennessään. Let´s see what will happen.

Synttäritreffit Johnin kanssa. Ajelimme skootterilla ympäri kyliä. Mahtoi olla näky, minä valkoisena lyhyessä hameessa mopedin kyydissä.

Menimme Johnin asunnolle, joka oli siisti pieni kämppä vuokralla 60 euroa kuussa. Normisekstailua, tosin Johnilla on vähän eri asenne naisen tyydyttämiseen kuin muilla koeajetuilla. Ei muuten huomannut puremajälkeä rinnassa tai huomasi, mutta ei sanonut mitään.

Suuseksi oli hyvää, mutta kun ei tunnu miltään, ei tunnu. Paluumatkalla kerroin Johnille syntymäpäivästäni, ja hän kävi ostamassa minulle upean kukkakimpun. Lupasi antaa hieronnankin, kunhan vain sanon milloin.

Kerroin Johnille, että suunnittelin jo kauan tuloani, mutta halusin yllättää hänet. John nauroi, että hän oli unelmoinut hetkestä, kun näkee taas minut.

Onpa haikea fiilis olla taas kotona. Suru ja yksinäisyyden tunne ovat niin suurta ja syvällä minussa, että mikään lomamatka ei keskeytä jatkuvaa piinaa. Olen silti erittäin kiitollinen ja onnellinen, että pääsin matkaan.

Oivalsin paljon asioita itsestäni ja elämästä. Selvisin mustelmilla ja hirveällä säikähdyksellä tilanteesta, jossa olisin voinut tallautua hengiltä ja joutua lukuisten "villi-ihmisten" raiskaamaksi. Koin unohtumattoman jälleennäkemisen Johnin kanssa, ja pääsin hiljaiselle rannalle kuuntelemaan meren kohinaa ja aaltoja. Ja päinvastoin kuin kesän ankealla matkalla, sain kuulla lukuisia kertoja kysymyksiä, miksi nauran koko ajan. Heh.

Nyt mieltäni painaa siskon ja Riitan tulehtuneet välit. Isän ja Riitan piti tulla hakemaan minua tänään siskon luota. He olivat peruneet tulonsa, koska siskoni on niin vaikea ihminen. En voi enää vain katsoa vierestä, kun meidän perheemme riekaloituu entisestään. Juttelin vähän jo puhelimessa isän kanssa, mutta ei asia puhelimitse mihinkään edennyt. Täytyy vähän mietiskellä asioita ja jutella sitten seuraavalla maaseuturetkellä sekä isän että Riitan kanssa. Minun perhettäni ei hajoteta ongelmalla, jota ei edes ole olemassa.

Kirjoittelen huomenna enemmän matkakuulumisia, kun tuli joitakin hoohetkiä kirjattua jo matkalla ylös.