Vahva ihminen kestää paljon, heikkokin yllättävästi. Minun rajani menee näköjään 88 päivän kohdalla. Niin kauan olen kestänyt jatkuvaa arvostelua, naureskelua, tuijottamista ja virheiden etsimistä minusta. Jos suoraan sanon, tämä reissu on ollut henkisesti yhtä helvettiä. En ole koskaan ennen tavannut näin lyhyellä aikavälillä näin paljon ihmisiä, joilla on jokin saatanallinen tarve etsiä vikoja minusta ja arvostella koko ajan päin naamaa.

Bob lähti äsken, kun sain hänet viimein lähtemään. Romahdin nimittäin ihan täysin. Kuten aiemmin kerroin, Bob on antanut muiden paikallisten tapaan suoraa palautetta läskeistäni. Tänään hän kyseli, minkä kokoisia muut suomalaiset naiset ovat ja miten iso olen heihin verrattuna. Siis siinä mahaläskien kokeilun lomassa.

No, mutta tämä on jo tuttua, joten ei siinä mitään. Se mihin hajosin oli, kun Bob sanoi, että en ole tajunnutkaan että sinulla onkin pienet rinnat nyt kun makaat siinä selälläsi. Jos tässä blogissa ei ole käynyt ilmi, miten vaikea ja ahdistava asia rinnat ja niiden koko minulle on, niin kerron vielä, että hyvin ahdistava.

Sanoin Bobille, että mitäs jos nyt vaan lähtisit. Sitten aloin itkeä eikä itkusta meinannut tulla loppua. Ei se tietenkään pelkästään tuosta tissikommentista johtunut. Koko kolmen kuukauden haukkumissatsi vain tiivistyi yhteen kommenttiin.

Anyways, en jaksa selittää, miten loppuilta meni. Hyvissä väleissä erosimme ja show jatkuu huomenna. Eihän se vieraan miehen vika ole, että rinnat ovat herkkä paikka minulle ja että olen viimeiset kuukaudet saanut vain paskaa niskaani. Bob on kuitenkin hyvä tyyppi.

Olen henkisesti aivan hajalla, ja vielä pitäisi jaksaa maanantai-iltaan asti täällä. On tosi rankkaa, kun kauan odottama reissu menee päin helvettiä. Vielä rankempaa on se, että minulle aivan vieraat ihmiset kertovat koko ajan, mitä vikaa minussa on. Minä olen huono sairaanhoitaja, en osaa mitään, en tee mitään tai teen kaiken väärin, olen liian hiljainen, en puhu mitään, olen aloitekyvytön, epävarma, liian iso, liian läski, liian huonoihoinen, liian vaikeasti lähestyttävä, liian isorintainen, liian pienirintainen... Ja tätä paskaa olen kuunnellut kolmen kuukauden ajan!

Kukaan ei voi ymmärtää, miten paljon töitä olen tehnyt sen eteen, että voisin edes osittain hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Se on ollut hyvin vaikeaa ja vaatinut paljon, mutta mielestäni olen ottanut askeleita parempaan suuntaan. Ei varmaan ole vaikea arvata, miltä nyt tuntuu.

Jos vain yksi henkilö olisi sanonut, että olen täysi paska, sen olisi voinut kuitata nauramalla. Jos niitä henkilöitä on kymmeniä, ei enää naurata. Ja tässä romahduspisteessä pitäisi lähteä takaisin Suomeen ja kouluun kertomaan opettajille ja kavereille, miten mahtava reissu on takana. Puhumattakaan siitä, että viikon päästä pidän vaihdosta esitelmän noin sadalle kuulijalle.

Olo on kuin suoraan saatanasta.

Kolme lomapäivää takana ja olen onnistunut löytämään miehen, hankkimaan perinteisen ilmastointinuhan ja polttamaan yläkropan tuskatilaan asti. Ankea kolmen kuukauden harjoittelu on vain ikävä muisto, tosin huomenna pitää mennä hakemaan todistus kampukselta. Tai tässä tapauksessa sanon, että voin hyvin kiitollisin mielin lähteä sitä noutamaan, koska tässä maassa mikään ei ole varmaa. Ei edes se, että vaihto-opiskelija saa kaikki tärkeät paperit mukaansa ennen kotimatkaa.

Sunnuntai-ilta eli ensimmäinen ilta hotellilla oli hieno. Bobin näin vilaukselta noin kuukausi sitten, kun olin lyhyellä reissulla kaverini kanssa. Tiesin jo silloin, että jossain vaiheessa harrastan seksiä kyseisen tyypin kanssa. En vain tiennyt, missä ja milloin. No, korjataan sen verran, että varsinaista seksiä ei ole vieläkään ollut, mutta hiljaa hyvä tulee.

Mutta takaisin sunnnuntaihin. Bob tuli illalla huoneeseeni ja makoilimme ihan kaveripohjalta tuossa sängyllä. Oli tosi erikoista tuntea pitkästä aikaa, että haluaa olla jonkun lähellä eikä vain mieti, miten tilanteesta pääsisi äkkiä pois vaikkapa mussuttamaan valkoista leipää. Mutta siltä siis tuntui, että olisi voinut makoilla siinä sängyllä forever.

Juttelimme kaikkea mahdollista ja huomasin, että Bob on hieman hurahtanut henkimaailman jutttuihin. Ei yhtä pahasti kuin minä, mutta hyvin lupaava tapaus mieheksi. Hän tutki viivoja kädestäni ja kertoi asioita elämästäni ja "tiesi" vain jotain juttuja pelkästään katsomalla. Hän kertoi usein tarkkailevansa itseään jostain huoneen (tai missä milloinkin on) nurkasta ikään kuin olisi irti omasta kropastaan. Wow, hämmentävää, että tapaan tällaisen miehen. Tai ei sittenkään.

Ihan parasta oli tuntea miehen lämmin iho käden alla ja toisen kosketus omalla iholla. Luulin, että en enää pysty tuntemaan mitään, että olisin niin kuolettanut itseni. Lähinnä sen takia, että tällä hetkellä on niin epämukava olo omassa kropassa (läskit), että en kestä kenenkään kosketusta. Mutta kestin ja se tuntui tosi hyvältä läskineen kaikkineen.

Sitten tein jotain, mitä en ole ennen tehnyt. Ajattelin, että nyt on mahdollisuus kokeilla, kun en näe kyseistä ihmistä enää tämän viikon jälkeen. Sanoin suoraan, että en yleensä tunne mitään seksin aikana enkä sen takia halua harrastaa nyt seksiä. Tämä oli siis sunnuntai-illan ajatus. Siis kuvitella, tein jotain mitä itse haluan tai tässä tapauksessa jätin tekemättä enkä vain automaattisesti alkanut miellyttää jotakin miestä ja hänen halujaan. Minulle erittäin iso askel kohti jotain uutta.

Tiedän, että jonakin päivänä menen loppuun asti. Sehän on selvä asia. Fiilistä on vähän laskenut se, että mies on kommentoinut painoani ja sanonut esimerkiksi, että minun kannattaisi alkaa käydä salilla, että saisin kropan kuntoon. Hmm, en sitten kertonut, että juurikin siellä olen rampannut viimeiset kymmenen vuotta.

En muuten tajua, mikä hinku näillä ihmisillä on kommentoida painoani. Jonkun mielestä olen laihtunut, joku kehottaa laihduttamaan ja niin edelleen. Kunnes ymmärsin yhden jutun. Jos pelkäät jotain, pyydät pelon kokemusta luoksesi. Toisin sanoen, olen hyvin ahdistunut nykyisestä painostani ja ulkomuodostani ja pelkään, että joku muu on samaa mieltä. Koska pelko on niin vahva, vedän puoleeni ihmisiä, jotka antavat minulle palautetta, että olen lihava. Ok, vähän yksinkertaistettua, mutta en jaksa tähän aikaan yöstä miettiä kuviota tarkemmin.

Parasta on se, että muutaman tunnin kun sulattelin miehen kommentteja, pääsin niistä jotenkin yli. Ei taaskaan tehnyt mieli mennä mussuttamaan valkoista leipää tai itkeä loppuloma sitä, miten lihava ja surkea ihminen olen ja nyt pitää äkkiä kuolla.

Luulen, että kaikista koettelemuksista ja vaikeuksista huolimatta ja juuri niiden takia tämä reissu on tehnyt minulle hyvää. Ilmassa on uusia ajatuksia, paljon epävarmuuttakin ja elämäntuskaa, mutta olen taas vahvempi ihmisenä. En oppinut täällä oikeastaan mitään uutta sairaanhoitoon liittyvää, mutta ehkä näin on hyvä. Jos oppii jotain elämästä ja itsestään, voiko muuta vaatia.

Viimeinen työviikko alkaa huomenna, ja enää olisi neljä päivää aikaa nauttia paikallisen sairaalan tunnelmasta. Heh, kyllä tosiaan. Olen aika ylpeä itsestäni, että selvisin tänne asti. Rankkaa on ollut ja olen käynyt helvetillistä taistelua itseni kanssa. Luulen silti, että masennuskuviot voin unohtaa, mutta aikaa toipumiseen menee.

Viime päivinä on tullut yllättäviä pettymyksiä, joihin en osannut varautua. En jaksa edes tänne vaahdota niistä. Mitä enemmän pyörittelen negatiivisia juttuja, sitä tiukemmin jään niihin kiinni. En halua sitä. En halua enää sellaista elämää, jossa kaikki on muka päin helvettiä ja minä olen aina syypää kaikkeen mahdolliseen. En muuten ole, koska syyllisiä ei ole.

Perjantaina sain hyviä uutisia. Pääsen työhaastatteluun toivomaani paikkaan. Tosin auki on vielä se, onko heillä aikaa ja halua odottaa, että palaan takaisin Suomeen. Enkä olisi töissä kuin heinäkuun, joten taitaa kesätyöntekijällä olla vähän liikaa vaatimuksia. Mutta kiva, jos pääsen edes haastatteluun. (Tämä oli muuten taas niitä juttuja, jotka vain tiesin, että näin käy. Kävin jo perjantaina päivällä katsomassa koulun sähköpostin, onko työpaikasta kuulunut jotain. Sitten viesti tulikin muutaman tunnin päästä.)

Olen nähnyt liian paljon ahdistavia unia äidistä ja Mikasta. Tässä maassa ikävä on jotain sanoinkuvaamatonta. Olo on t o i v o t o n.

Kaikista ihanista ihmisistä ehkä eniten ikävöin Merjaa. Tiedän, että tästä olisi tullut niin erilainen reissu, jos hän olisi tullut mukaan, kuten alkuun suunnittelimme. Muihin olen pitänyt suhteellisen tiiviisti yhteyttä ja tiedän, että he voivat hyvin. Merjasta en ole kuullut yhtään mitään pariin kuukauteen, vaikka olen yrittänyt häntä tavoittaa. Toivottavasti mitään ei ole sattunut.

Ihanaa. Tasan kolmen viikon päästä olen jo kotona tai oikeastaan murujen luona. Niin ne päivät vain kuluvat, vaikka alkuun tuntui, että tämä reissu ei lopu koskaan.

Sain kätilötädiltä äsken sähköpostia. Hän kertoi, miten oli isäni kanssa jutellut, kuinka toimittajataitoni näkyvät blogin kirjoittamisessa. Pystyn kuulemma parilla sanalla kuvaamaan asioita niin hyvin. Eniten mieltä lämmitti, kun täti kirjoitti, että hän odottaa meidän kesäkuun tapaamista. Ajatella, että joku kaipailee minua.

Viime päivät ja viikotkin olen ollut aika alamaissa. Olen miettinyt elämääni ja tullut siihen tulokseen, että olen epäonnistunut kaikessa. Ensin minusta piti tulla loistava toimittaja, ei tullut. Mahtavaksi suunniteltu au pair -reissu päättyi siihen, että minut heitettiin saksalaisperheestä pellolle. Sitten piti tulla seksuaaliterapeutti, ei tullut kuin neuvoja eli turhuuksien turhuus. Sairaanhoitokouluunkin pääsin periaatteessa huijaamalla, koska kirkkain silmin valehtelin, että olen vain surullinen, en masentunut. Nimimerkillä neiti 45 BDI-pistettä.

Ja toki pisteenä iin päälle tämä vaihtoreissu, josta piti tulla jotain koko elämän mullistavaa.

Joskus viime viikolla oivalsin yhden jutun. Minua on kauheasti ahdistanut, kun ihmiset tuijottavat, puhuvat minusta ja nauravat päin naamaa enkä tiedä, miksi. Siis sellaista ilkeää, ei hyväntahtoista. Kunnes tajusin, että ihan samaa koin lukion kolmannelle. Se vuosi oli yksi pitkä helvetti enkä ikinä unohda sitä saatanallista poikaporukkaa, joka vittuili ja nauroi minulle päivästä toiseen.

Se vuosi jätti minuun syvät jäljet. Näköjään tosi syvät, koska asia kummittelee mielessäni yli kymmenen vuoden jälkeen. Silti oli jollain tapaa lohduttavaa tajuta, että nuo lukiokokemukset ovat alkaneet elää täälläkin. Minulla on ikään kuin syy ylireagoida paikallisten ehkä tahattomaankin tuijottamiseen ja nauramiseen.

Selvää on, että joudun tekemään taas rutkasti töitä itseni kanssa, kun palaan Suomeen. Itsetuntoni on murjottu täällä niin pohjalukemiin, että kestää aikansa, ennen kuin uskon, että olen ihan ok. Nyt lähinnä mietin, mikä minussa on niin vastenmielistä, että minua voi kohdella miten vain haluaa. (Toki täällä on ihania ja aivan upeitakin ihmisiä. Ihan muistutuksena itsellekin.)

Nyt paistaa aurinko. Lämmintä on ehkä +30. Istun kampuksen portailla ja hengittelen suhteellisen raitista ilmaa. Luulen, että ikävä tulee tätäkin paikkaa, vaikka en ole olostani nauttinutkaan kuin satunnaisesti.

Kiitos edellisen kirjoituksen kommenteista. Vastaukseni ei jostain syystä tullut näkyviin.

Fiilis on hieman aiempaa positiivisempi. Enää kolme viikkoa töitä, mikä tarkoittaa neljäätoista työpäivää ja muutamaa koulupäivää. Sen jälkeen on lomaviikko ja sitten vihdoin kotiin. Odotan kotiinpaluuta niin paljon, että saa nähdä missä vaiheessa tulee ensimmäinen syvän helpotuksen itku. Toki ahdistaa ja surettaa, kun ei minua Suomessa oikein odota mikään paitsi rakkaat. Oma elämä on tyhjää, enkä tiedä, mistä siihen saisin sisältöä. Mutta masentumista en enää pelkää. En anna näiden ihmisten ja vastoinkäymisten nujertaa minua.

Eilen näin kun yksi nainen synnytti kuolleen lapsen. Tilanne oli ahdistava, ja näen hieman epämuodostuneen vauvan edelleen silmissäni. Äidin kohtelu oli ankeaa. Muutenkin potilaita kohdellaan täällä niin ala-arvoisesti, että en jaksaisi nähdä enää mitään ikävää. Välillä tuntuu, että sairaalla ihmisellä ei ole täällä mitään arvoa. Yritän suhtautua kylmästi ja tunteettomasti kaikkeen näkemääni, koska tiedän, että en voi tehdä paljoakaan näiden ihmisen hyväksi. Heillä on täällä oma elämänsä, ja minä palaan kohta omaani.

Olen käynyt kolme kertaa japanilaisessa fysioterapiassa saamassa hoitoa lonkkaani. En tiedä, onko se auttanut. Pakarassa on kuitenkin mustelma ja selässä polttavan kiven jättämiä jälkiä. Tänään tosin oli aika rentouttava käsittely. Paikan omistaja kehotti minua aloittamaan jooga- ja pilatestunnit ja laihduttamaan.

Ajattelen, että en olisi niin älyttömän lihava. Ehkä 50-kiloisen japanilaismiehen silmissä kuitenkin näytän järkyttävän isolta naiselta. Ja toki mitä vähemmän lonkilla on painoa kannettavanaan, sen parempi. Tässä siis projektia kesälomalle. Täällä tosiaan on tullut vain syötyä ahdistukseen, suruun ja turhautumiseen. Ruokailumahdollisuudet ovat vähän niin ja näin ja tottumuksesta tulee syötyä valkoista leipää. Örgh. Mitat ovat samat kuin Suomessa, mutta kyllähän sen mahassa tuntee mitä on tullut syötyä.

"Tears stream down your face

When you lose something you cannot replace"

Kahdeksas viikko reissua meneillään ja enää nelisen viikkoa töitä jäljellä. Jos en loputtoman kärsivällisyyden lisäksi täällä muuta opi, niin sen, miten kääntää kaiken positiiviseksi. Teen sitä väkipakolla jatkuvasti tai muuten pössähdän lopullisesti. Täällä on henkisesti tosi uuvuttavaa.

En oikein tiedä, miten kuvailla pettymystä jonka olen kokenut. Kun on vuoden suunnitellut ja mielessään luonut myönteistä pohjaa tälle kokemukselle ja sitten se onkin vain tätä. Pettymys on jotain suunnatonta. En tiedä, olenko koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, tyhmäksi, erakoksi, yhdentekeväksi, näkymättömäksi. You name it.

Olen pettynyt tähän maahan ja näihin ihmisiin, itseeni ja omaan käytökseeni. Miksi en jaksa tsempata, kun elämäni tilaisuus on nyt tässä käsillä. (Ei muuten ole enää reilun kuukauden päästä, luojan kiitos.) Mielessä on käväissyt pelko, jos vielä masennun uudestaan. En oikeasti usko, että niin käy, mutta pelkkä ajatus ahdistaa. Ja niin kun tämän piti olla elämäni paras reissu täynnä toinen toistaan antoisampia hetkiä ja kohtaamisia.

Tänä aamuna odotimme paikallisten tyttöjen kanssa kyytiä sairaalalle. Katselin siinä auringonnousua ja moikkasin joitakin tutumpia tyttöjä, jotka jopa puhuvat minulle. Mietin, että tämä on yksinäisin aamu näiden viikkojen aikana. Ihan lukioajat tulivat mieleen ja meinasi päästä itku. Onneksi työt peruttiin tältä päivältä mellakointivaaran vuoksi, joten pääsin rauhassa salille hengittelemään.

Menin lounaalle yhden uusiseelantilaisen kaverini kanssa. (Olen siis löytänyt täältä edes yhden ystävän, jipii.) Mukaan tuli yksi toinenkin tyttö. Huomasin vaipuvani omiin ajatuksiin ja oli vaivalloista yrittää osallistua keskusteluun. Tajusin, että en tiedä mistä he puhuvat eikä minua oikeastaan kiinnostakaan. Yritin vain kehitellä jonkin tekosyyn liueta paikalta mahdollisimman äkkiä.

Kyllä, olen taipuvainen erakoitumaan ja pidän eniten omasta seurastani, mutta voisinko edes vähän yrittää olla sosiaalisempi. Onko pakko, jos ei halua.

Lupaan itselleni, että kun täältä selviän takaisin tylsään arkeeni, olen ensimmäisen viikon vain hyvin hiljaa kiitollinen kaikesta mitä minulla on. Jatkan valittamista sitten seuraavalla viikolla, mutta alku menee pelkässä tyytyväisyydessä.

Mika kuoli tasan neljä vuotta sitten. Olen itkenyt koko alkuvuoden ja varsinkin nämä viisi viikkoa täällä niin paljon, että vuosipäivä ei sen kummemmin liikuta suuntaan eikä toiseen. Olen tyytyväinen, että täällä on paljon ohjelmaa enkä voi jäädä kovin pitkäksi aikaa murehtimaan.

Täällä kun on aikaa ajatella, olen miettinyt paljon, miten elämäni on muuttunut. Ei sitä oikein pysty järjellä käsittämään, mitä kaikkea olen kokenut ja mistä olen selvinnyt hengissä.

Oman helvettini muistelu ja syvällisempi ymmärtäminen tekevät minut entistä yksinäisemmäksi. Se on ahdistavaa, koska koen muutenkin oloni ulkopuoliseksi tässä maassa. Ehkä se on yksi tärkeimpiä haasteita näille kolmelle kuukaudelle. Kohdata suru ja yksinäisyys ja se, että mistään maailman paikasta ei löydy lohtua suruuni tai ihmistä, joka voisi poistaa yksinäisyyden tunteeni.

Toivon, että olisin jo kotona Suomessa, mutta tiedän, että minun kuuluu nyt olla täällä. Ei auta. Vielä on kuusi kokonaista työviikkoa ja yksi lomaviikko jäljellä.

Pian on mennyt kolme viikkoa maailmalla. Aika on mennyt yllättävän nopeasti, vaikka alkuun oli niin paljon vastoinkäymisiä ja turhaa stressiä. Ensimmäinen harjoittelu päättyy sunnuntaina ja seuraavaa kohti heti maanantaina. Vapaapäiviä ei erityisemmin ole, paitsi reissun viimeinen viikko toukokuussa.

Ennen lähtöä tuskailin, miten kestän olla ilman televisiota, sähköä ja muuta normaalia äänimaailmaa. No, hienosti kestän. Parhaita hetkiä tähän mennessä ovat olleet yksinäiset illat joko kynttilän valaistuksessa tai pimenevässä illassa. Ei edes tee mieli pitää nettiä koko ajan päällä tai kuunnella musiikkia. Monesti olen melkein meditatiivisessa tilassa täällä "luksuskämpässäni".

Tänään pääsin muuten ensimmäistä kertaa lämpöiseen suihkuun, siis kolmen viikon jälkeen. Lämpöinen suihku tässä tapauksessa tarkoittaa vedenkeittimellä lämmitettyä vettä ja vaiheittaista suihkuttelua milloin raanan ja milloin vesisangon alla. On kyllä varmaan huvittavan näköistä touhua, jos joku pääsisi katselemaan.

Odotan mielenkiinnolla mitä reissu tuo tullessaan. Tuntuu ainakin, että tämä on hyvin otollista maaperää kasvaa henkisesti ja tehdä oivalluksia oman elämän suhteen. Silti lasken viikkoja, kun pääsen takaisin kotiin ja omaan turvalliseen arkeen. Kai se on toisaalta hyväkin asia, että kaipaa omaa tavallista elämää.

Puolitoista viikkoa on mennyt reissussa, ja nyt alkaa arki sujua. Matkalaukku oli hukassa melkein viikon, mikä hieman laski tunnelmaa. Olin suurin piirtein valmis lähtemään maitojunalla kotiin. Nyt menee ihan ok.

Kännykkäni hajosi heti Helsinki-Vantaalla, mutta ostin täältä uuden ja nyt otin Suomen liittymää varten käyttöön toisen puhelimen matkalaukun uumenista. Kun avasin uudesta puhelimesta viestiosion, sieltä lävähti silmille serkkuni lähettämä viesti Mikan kuoliniltana ja monen monta Teijan viestiä Mikalle. Voi ahdistus sentään. Tämä niin todistaa sen minkä jo tiesinkin, että en pääse rakkaitteni kuolemia pakoon minnekään. Aivan lohduton olo.

Onneksi täällä on melkein joka päivälle ohjelmaa, ettei jää aikaa murehtia liikaa. Iltaisin on kiva istua ihan vain hiljaa pimeässä tai kynttilän valaistuksessa (sähkökatkojen luvattu maa) ja miettiä päivän tapahtumia. Täällä on niin erilaista kuin Suomessa, että isokin pää on vähän pyörällä.

Eniten kaipaan Suomesta läheisteni lisäksi lämmintä vettä, toimivaa suihkua, imuria, raitista ilmaa ja puhtautta. Sairaalassa on ollut aika ronski meno, mutta sitähän minä tänne tulin katsomaan ja ihmettelemään. Nyt saan juuri sitä mitä halusin ja tarvitsen.

Toivon, että pystyn pitämään koti-ikävän ja kuolleet hallinnassa mielessäni ja ottamaan kaiken mahdollisen irti tästä kolmesta kuukaudesta. Pian sitä ollaan taas Suomessa.

Uskomatonta, mutta harjoittelu loppui tänään ja selvisin siitä hengissä. Sain eilen loppuarvioinnissa niin paljon kehuja ohjaajaltani, että ihan alkoi hävettää. Toki mieluummin kuulee kehuja kuin haukkuja, mutta rajansa kaikella. Heh. Pääasia, että homma on pulkassa ja pääsen opinnoissa eteenpäin.

Stressikäyrä on ollut noususuhdanteessa viimeiset neljä viikkoa. Eilen kun tulin kotiin, menin kaksi kertaa hissillä väärään kerrokseen ja jouduin oikeasti miettimään, missä mahdan asua. Verenpaine on hiponut ennätyslukemia ja sydän muljahtelee kurkussa asti. Mutta nyt helpottaa.

Viikko on sisältänyt liikaa haikeita heippoja, kun lähtö lähestyy. Viikonlopun olin isän luona ja sunnuntaihin asti meni hyvin. Linja-auto kaupunkiin lähti puoli kuudelta, ja neljältä alkoi ahdistus. Otin pari rauhoittavaa, mutta ei niistäkään oikein ollut apua. Oli vaan niin hirveää lähteä isän luota ja tajuta, että seuraavan kerran näemme alkukesästä. Apua.

Tuulan näin eilen ja äsken tulin kaupungilta, kun olimme Piksun kanssa viimeisellä aterialla. Vielä pitäisi selvitä viikonlopusta, kun menen siskon luokse. Voin kertoa, että ahdistaa jo nyt. Mutta tässä eivät nyt perääntymiset tai paniikit auta. Lähtö koittaa ja that´s it. Minua odottaa elämäni seikkailu ja kolmen kuukauden päästä näen taas kaikki rakkaat ihmiset.

Voi olla, että siirryn tästä nyt toiseen blogiini matkan ajaksi. Jotain varmasti kirjoittelen tännekin, mutta jos en, palataan asiaan toukokuun loppupuolella.